Pikkutiikerin päiväkirja

Kisat kasassa

2011-10-19T14:24:00.004+03:00

Pitkä tauko kirjoittamisessa, mutta niin on ollut kisaamisessakin. Otsikkon mukaisesti kisat oli tältä kaudelta kasassa jo elokuulla, toivottavasti Sinnan kohdalla ei lopullisesti.

Esterin osalta kausi on mennyt ratajuoksun alkeita opetellessa. Tyttö juoksi koejuoksut puhtaasti läpi, mutta sen jälkeen alkoikin sitten sähläys. Rättileikkien rakkaudesta huolimatta on pienelle juoksijalle vielä ollut ylivoimaisen ihanaa se, että radalla juoksee myös kavereita... Fokus ei pysy siellä missä pitäisi, siis vieheessä, vaan kaverit kiinnostaa enemmän. Ongelmahan tämä ei ole, mikäli kaverit ovat ihan eritahtisia, juoksevat edellä tai jäljessä, mutta samaa tahtia juostessa Esterin pää alkaa kääntyillä. Mitään vilkuilua kummempaa ei noissa treenijuoksuissa ole onneksi sattunut, mutta päätimme olla riskeeraamatta ja peruimme jo sovitut kisat ja keskitymme vielä ensi kaudelle saakka siihen aikuiseksi kasvamiseen.

Sinnan osalta kauden alku oli erittäin hyvä. Tyttö painoi sellaista haipakkaa, että oma ennätyskin juostiin kumoon. Kesä-heinäkuisen kisatauon aikana otimme kuitenkin takapakkia, eikä juoksu sen jälkeen oikein kulkenut. Ensimmäistä kertaa koskaan Sinnalla alkoi mennä päivän toinen juoksu ensimmäistä hitaammin. Jälkiviisaana voidaan todeta myös, ettei toiseen juoksuun ollut enää samanlaista paloa, kuin tytöllä yleensä on tavannut olla. Viimeinen niitti tuli sitten HVK-Cupissa, jossa Sinna putosi finaalista ja jäähdyttelylenkillä alkoi kävellä oudosti. Eläinlääkärin tarkastaessa tilanteen, ei Sinna antanut koukistaa toista takajalkaa juuri lainkaan. Meidät ohjattiin kääntymään ortopedin puoleen mahdollisen polvivamman takia.

Sydän syrjällään soittelimme parhaiksi kehutuille ortopedeille, vain kuullaksemme, että jonot ovat viikkoja pitkät... Sitten kuitenkin tärppäsi ja Apexin Esa Eskelinen lupautui joustamaan aikataulussaan niin, että pääsimme aikaisin aamusta vastaanotolle. Tutkimuksissa Sinna ei aristanut enää jalkaansa, mutta selkä ei kestänyt lainkaan taivuttamista notkolle. Röntgenkuvissa näkyi pientä muutosta lannerangan nikamavälissä ja hoito-ohjeiksi saimme kipulääkkeitä ja pari kuukautta lepoa - tarkempaa diagnoosia varten tarvittaisiin magneettikuvaus.

Pari viikkoa sitten kokeilimme varovasti päästää Sinnaa taas jolkottelemaan vapaana, mutta pari spurttia riitti siihen, että selkä kipeytyi silminnähden. Soittelimme siis Eskeliselle ja saimme ajan magneettikuvaukseen, jossa kävimme viime viikolla. Sinnan selkä oli kuvauksen jäljiltä selkeästi kipeä, mutta rauhoittui taas muutamassa päivässä. Lääkäri oli itse viime viikon lomalla, joten varsinaiset tulokset saimme vasta tänään.

Diagnoosiksi saimme lopulta välilevyn pullistuman, ts. välilevytyrän. Ongelmakohta ei ole siinä, mitä röntgenin perusteella epäiltiin, vaan hieman edempänä, kahden viimeisen rintanikaman välissä. Sinnan lepo siis jatkuu aina maaliskuulle saakka, jonka jälkeen saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokeilla selän kestävyyttä myös vapaana juosten. Pitkä talvi siis edessä. Kaikki termit eivät varmaan jääneet puhelimessa mieleen oikein, toivottavasti en siis höpise ihan omiani. Käsittääkseni toiveissa kuitenkin olisi, että välilevyä suojaavan vyötteen repeämä arpeutuu levossa itsestään ja vaiva paranee. Mikäli näin ei käy, tai arpeutumisen yhteydessä joku hermo jää huonoon asentoon ja aiheuttaa kipua, on seuraava askel todennäköisesti leikkaushoito.

Esterin kanssa odottelemme siis ensi kevään haasteita, toivottavasti aivot tulevat jälkitoimituksena talven aikana. Sinnan tulevaisuus on näillä näkymin aika auki. Ensi kesänä ei välttämättä päästä radalle, voi myös olla ettei tuosta kisakoiraa tule enää lainkaan. Muulla ei kuitenkaan ole väliä, kuin sillä, että tyttö saisi viettää normaalia vinttarielämää vapaana juosten. Pitäkää meille peukkuja!

Kymenlaakson maastoissa

2011-07-04T20:56:00.003+03:00

Eilen paahduttiin joukolla Iitissä. Kuumuuden vuoksi jätettiin finaalikierros juoksematta ja koiroot laitettiin järjestykseen vain alkuerän tuloksilla.

Sinnan kohdalle osui arpaonni viimeisenä, joten tyttö sai pinkoa paritta. Odotus oli tuskallista viilentämisen ja lämmittämisen sekoitelmaa, kunnes pääsimme päivän viimeisenä lähtemään.

Sinna veti kuumuudesta huolimatta hienon juoksun ja sai tuomareilta yhteensä 248 pistettä, mikä riitti tällä kertaa toiseen sijaan ja kolmanteen maastosertiin! Jee! Kova mimmi, täytyy myöntää: kolmet kisat, kolme sertiä... Tästä on hyvä jatkaa!

Ero voittajaan oli 11 pistettä, onneksi ei sen vähempää, muuten olisi saattanut jäädä kismittämään soolojuoksun mahdollinen pistevaikutus.

Tähtisprintteri 2011 -kisat

2011-06-24T21:29:00.004+03:00

Viime viikonloppuna oltiin Helsingin Tuomarinkartanolla kisaamassa Tähtisprintteri 2011-tittelistä. Kisa on siis 280m matkalla juostava erikoiskilpailu alkuerineen ja finaaleineen.

Ylikorkeita narttuja oli kisaan ilmoitettu 8 kpl, mutta kaksi oli jäänyt pois, joten kisaamassa lopulta 6 koiraa. Tämä varmisti sen, ettei toista alkuerää Sinnan sarjassa juostu.

Sään puolesta oli luvattu sadetta, mutta alkuerät päästiin juoksemaan auringonpaisteessa. Sinna juoksi omassa alkuerässään toisena kahdesta koirasta maaliin, tehden oman ennätyksensä 18,62s. Lähdimme siis finaaleihin viidentenä ja päivän saldoon erittäin tyytyväisinä. Oman ennätysten rikkominen oli tämän kesän tavoite ja oli mahtavaa, että se kävi jo näin alkukaudesta!

Finaali juostiin vesisateessa. Kuuden koiran lähdössä Sinna joutui hieman hakemaan paikkaa, joka löytyikin jo takasuoralla neljänneltä sijalta. Sinna pystyi pitämään paikkansa maaliin saakka ja pitkän odottelun jälkeen saimme ajat: 18,49s! Siis oman ennätyksen parannus toiseen kertaan samana päivänä! :)

Ihana kisapäivä kaikenkaikkiaan ja treenarit olivat tyytyväiset paitsi koiraansa, myös lämmittelyrutiinien onnistuneeseen säätämiseen siten, että Sinnalla oli paremmat mahdollisuudet juosta hyviä aikoja! Tätä lisää! :)

Sinnan veli Remu juoksi mahtavasti omassa sarjassaan voittoon, jo toista vuotta peräkkäin. Myös muut kisoihin osallistuneet sisarukset tekivät hienoja suorituksia, pikkuinen Viimakin sai jälleen yhden käyttövalioajan! :)

Ja hei! Sinna muuten valioitui muutama viikko aiemmin Hyvinkäällä Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoissa. Virallisesti valion arvoa ei ole vielä Kennelliitolta haettu, mutta se on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen laiskuutta. :D

Kisakauden avaus

2011-05-29T22:48:00.003+03:00

Hyisessä säässä alkoi tämä kisakausi. Sinnan piti aloittaa kausi itseasiassa jo viikko sitten Jyväskylässä maastoderbyissä, mutta jarrunappulahaaveri esti aikeet. Tänään siis suuntasimme Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoihin.

Jarrunappulavaivat ja Esterin alkanut kiima laittoivat harjoitusaikataulut uusiksi, eikä Sinna ole vielä niin hyvässä kunnossa, kuin toivoimme. Alkuerän vauhti 24,15 (350m) ei ihan riittänyt A-finaaliin, emmekä halunneet kolmen startin päivää, joten Sinna sai tyytyä B-finaalin. Jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliinsä Sinna pinkaisi taas toisen juoksun ensimmäistä nopeammin ja voitti lähtönsä ajalla 23,93.

Parantamisen varaa siis tälle kaudelle vielä löytyy! Vaikka varsinaiset palkinnot menivätkin sivusuun, täyttyivät päivän odotukset: Sinnan ajat riittivät sertiin, eli tytöstä tuli käyttövalio!

Vähän harmitti ettei tätä saavutusta palkintojenjaossa huomioitu, meille ensimmäisen koiran käyttövalioituminen on kuitenkin iso ja odotettu saavutus. Tahallisesta unohduksesta ei varmaankaan ollut kyse ja reklamaation jälkeen luvattiin KVA-ruusuke toimittaa postilla ihan kotiovelle saakka! :)

Kiitureilta saimme kisakauden alun kunniaksi nimikoidun manttelin, joka sopii Sinnalle täydellisesti (huomatkaa majesteetilliset värit!).

Kotijoukkoihin jäänyt Ester sai myös tuliaisiksi uuden sadetakin edellisen jäätyä auttamattomasti pieneksi....

Takkisankarit feat. Supin jalat.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä päivä, suurkiitos vielä Esterin seuraneidille!

I hate my life

2011-05-11T20:03:00.001+03:00

Tai siltä tuo ilme ainakin näyttää...

Treenikauden ohella olemme siis avanneet myös punkkikauden. Ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) punkin poimin pikkurakista tänään. Koppakuuri on siis seurausta punkkilitkuista, jotka saavat nyt rauhassa imeytyä.

Luu

2011-04-17T17:22:00.001+03:00

Tapahtui eräänä sunnuntaina:

Ester: Mmm... luu...

Sinna: Siis tsiikaago toi kakara mun luuta?

Ester: Mä mitään kattonu...

Sinna: Tää on mun. Sä söit jo omas.

Ester: No mut josset sä aio syödä sitä, ni...

Sinna: No en tietenkään syö, se on pahaa! Mä vaan pidän sitä suussa, jotta kukaan muukaan ei saa sitä.

Ester: Fine. I give up.

Lakananvaihtopäivä

2011-03-26T23:09:00.001+02:00

Alamme herätä kevääseen pitkästä talvihorroksesta. Lakananvaihtoa varten koirat hätistettiin pois sängystä. Vanhempi suippokuono vetäytyi loukkaantuneena kerälle seuraavaksi parhaaseen paikkaan - likaisten lakanoiden kasaan.

Onneksi kurjuutta ei kestänyt pitkään, vaan unia sai jo pian jatkaa "ihan omassa sängyssä", puhtaisiin lakanoihin kietoutuneena.

Maastomestari!

2010-09-27T08:53:00.004+03:00

Pohdiskelin Sinnan ensimmäisten maastokisojen jälkeen, että jos se tuli ekoissa kisoissa toiseksi, niin eikö sitten tokissa kisoissa pitäisi tulla ensimmäiseksi... Sinna ei tainnut tajuta, että vitsailin. :)

Eilen siis juostiin Tuomarinkartanolla HVK:n maastomestaruuskisat. Alkuerässä Sinnan pariksi arvottiin Wiles Aureliasfunfair. Kumpikin huusi lähtöpaikalla niin, että hyvä kun kuulin lähettäjän irti-käskyä. Sinna ruopaisi mullat meikäläisen naamalle ja painoi matkaan. Kaverin oikoessa Sinna pysyi melko hyvin uralla ja kuittasi hienon juoksun vielä tappamalla viehettä.

Jännityksellä odotimme alkuerien tuloksia ja kyllähän sitä oltiin hirvittävän ylpeitä, kun saatiin tietää, että Sinna lähtee finaaleihin ykköspaikalta 254 pisteellä, whippetien kaikkien alkuerien toiseksi parhailla pisteillä!

Myös finaalin tyttö veti tasaisen varmasti kotiin, tällä kertaa ei meinannut antaa viehettä palauttajalle lainkaan, vaan roikkui kaksin käpälin siinä kiinni, kun ei juoksukopan raoista onnistunut sitä hampaisiinsa saamaan.

Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen alkoi palkintojenjako. Ratakisoissa on helppoa, kun tietää jo heti lähdön jälkeen kuinka kävi, mutta maastoissa täytyy odotella aivan hirrrrvittävän pitkään, että kuulee millaisia pisteitä tuomarit ovat antaneet. Tällä kertaa odotus kuitenkin palkittiin mittavin pystein: yhdellä järkyttävän suurella kiertopalkinnolla, sertipokaalilla ja HVK-maastomestaripokaalilla. Sinna sai myös vallan hienon manttelin, jonka kuvaaminen jäi eilen väsymyksen voittaessa toiseksi. Pitää yrittää napsia siitä kuvia jonain kauniina päivänä. :)

Sinnan finaalijuoksu toi pisteitä 260, joten yhteispisteiksi saatiin 514, päivän toiseksi parhaat pisteet. Edelle ylsi vain Oochigea's Icepower, joka kilpaili YK-urosten sarjassa. Ilmeisesti raidallisuus on valttia!

Lisää upeita kuvia Sinnan ja muiden maastoilijoiden juoksusta löytyy kennel MaXwinin galleriasta: http://maxwin.1g.fi/

Onnea kaikille maastoissa menestyneille, ja oljenkorteen jalkansa teloneelle Myy-paralle pikaista toipumista!

Sinna 2v!

2010-08-23T21:26:00.003+03:00

Onnea maailman ihanimmalle raitamaakarille!! :) Syntymäpäiviä vietettiin jo eilen kera Esterin ja vierailevan tähden Lunan. Kuvia kesteistä on kamerassa, esittelemme niitä jossain vaiheessa.

Tänään Sinna sai lahjaksi hammashoidon... Ehkä paras lahja ikinä! Esterin rokotusten yhteydessä oli kätevä hoitaa vanhemman neidin hampaat kuntoon: vähän oli hammaskiveä, mutta ei mitään sen suurempaa. Esterin hammasharja on ostoslistalla, molemmat koirat saavat vast'edes "nauttia" säännöllisestä hammashuollosta. Harjailun lisäksi pakkaseen on hankittu kasa luita omatoimiseen hammaspuhdistukseen. :)

My First Maastokisat!

2010-08-05T22:11:00.009+03:00

Sinna on alkukaudesta keskittynyt yksinomaan ratakisailuun, vaikka emännistöllä onkin ollut orastava kiinnostus maastokisoja kohtaan. Päätimme, että jostainhan se on aloitettava ja ilmoittauduimme Tampereen lähellä järjestettyihin kansainvälisiin maastokilpailuihin.

Unirytmin kääntö lomien jäljiltä ei ollut ihan kohdillaan, joten kellon soidessa 04:25 oli takana vain reippaat nelisen tuntia unta, mutta kun on kerran päätetty, niin mehän lähdetään. Onneksi keli oli hyvä ja aurinkokin alkoi lähdön aikaan sarastaa, joten matka Vesijärvelle sujui joutuisasti, allekirjoittaneen aikataulutuskailuista huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. :)

Uusi veräjä toimi ääriolosuhteissa loistavasti!

Sinnan lähdöksi arvottiin numero 11, ensimmäinen whippetlähdöistä. Hieman jännitti laittaa tyttöä matkaan, kun isompien rotujen lähtöjä katsellessa näkyi pari kaatumista ja viehehukkaa tiukkojen kurvien tähden. Whippeteille rata oli haastava, pelto ei ollut erityisen tasainen, yhdessä kohdassa oli suuri ja liukas lantakasa ja vieheuran molemmilla puolin pitkähköä heinikkoa - uralta ulos ajautuminen kostautuisi rankasti. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta luotin koiraan sen verran, että lähetin tytön matkaan. Viehevietti tuolla on sen verran kova, että siitä ei ainakaan jäisi päivän suoritukset kiinni.

Sinna punaisessa manttelissa.

Sinna sai tosi hyvän lähdön ja ryntäsi parista ensimmäisenä matkaan. Radalla oli heti alkuun muutama tiukka mutka ja vieheen viilettäessä takaisin lähtöpaikkaa (ja meitä lähettäjiä) kohti Sinna veti yhden mutkan suoraksi ajaen heinikkoon ja heittäen komean kuperkeikan. Tällistä selvittyään typy nousi pystyyn ja katseli hetken ympärilleen, ehdin jo pelätä, että se juoksee minun luokseni, sillä olin tässä vaiheessa paljon lähempänä, kuin kaveri ja viehe, mutta niin tuo vaan huomasi missä viehe meni ja ampaisi perään. Loppumatkan Sinna pysyi hyvin uralla ja sai kaatumisesta huolimatta välimatkaa pienennettyä koko radan ajan, tullen maaliin vain hetken pariaan myöhemmin. Jäimme odottelemaan pisteitä.

Maastokisoissa pisteet julkaistaan vasta kun koko sarja on juostu, mutta ovelimmilla oli omat radiopuhelimet viritetty tuomarien taajuudelle, joten kuulimme pikkulinnuilta huhua, että Sinnan pisteiksi tuli alkuerästä 228 - kaatumisesta huolimatta muutama piste paria enemmän. Kisoissa on siis kolme tuomaria, joilla on jokaisella 100 pistettä jaossa, 20 kustakin viidestä osa-alueesta (nopeus, innokkuus, älykkyys, ketteryys, kestävyys), joten maksimipisteet ovat 300. Alkuerän ja finaalin pisteet lasketaan yhteen ja parhaan pistemäärän saanut koira voittaa kisan - yksinkertaista. Meillä ei ollut vaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen pistemäärä tuo oli, hyvä vai keskinkertainen, huono se tuskin ainakaan oli. :)

Seuraavia whippetlähtöjä katsellessa alkoi kilpailuttajien sydäntä vähän kylmätä: lähes joka lähdössä toinen tai molemmat koirista kaatuivat heinikossa heittäen pahannäköisiä voltteja - yksi lähti jopa suoraan ensiapuun ranteen murruttua... Päätös finaalissa juoksuttamisesta ei ollut helppo ja hetken aikaa oltiinkin jo keräilemässä kamppeita ja lähdössä kesken päivän kotiin. Whippetlähtöjen loppupäässä koirat alkoivat pysyä paremmin pystyssä (liekö aamukaste haihtunut päivän mittaan?) ja kun kuulin, että rata käännetään finaalia varten toiseen suuntaan, päätin, että laitetaan Sinna kokeilemaan onneaan. Radan kääntö oli ehkä merkittävin tekijä, sillä näin päin käännettynä radan alkuun tuli loivempia mutkia ja selkeämpää ajolinjaa ja pahat mutkat osuivat vasta loppuun, kun vauhti on jo vähän hidastunut. Kieltämättä myös Sinnan sijoitus kolmantena alkuerien jälkeen kannusti katsomaan mihin tytöstä oikein on.

Jäimme odottelemaan finaaleja, odotus kesti suunnilleen ikuisuuden. Kisat järjestettiin Vattulan kotieläintilalla, joten ihmeteltävää onneksi riitti. Ester tutustui väliajalla heinäpeltoon, sekä tukkalehmiin. Pikkutyttö oli hirvittävä urhea kisamatkailija, vaikka taisikin kuluttaa kaiken energiansa ensimmäisten tuntien aikana ja kulutti loput nukkumiseen.

Ester piehtaroi.

Tukkalehmät - uhka vai mahdollisuus?

Finaaleissa juoksimme taas lähdössä 11, punaisella manttelilla. Kuten arvelinkin, Sinna selvitti radan alkuosan varsin mallikkaasti. Lopun mutkat jännittivät näin sivustakatsojana aivan vietävästi. Takakurvissa ollut lantakasa sai parin menettämään rytminsä (olisiko jopa heittänyt kuperkeikkaa?) ja Sinnan huvittavaan lantapyllyliirtoon, onneksi tyttö pysyi kuitenkin pystyssä. Sitten viimeisen kurvin kautta maaliin... ja niin viimeisessä kurvissa taas nurin. Vieheelle tyttö kuitenkin vielä hyökkäsi innokkaasti, joten hyvät pisteet oli luvassa. Lälläreistä poimittu tieto kertoi, että pisteiksi tuli 230, yhteispistemääräksi näin ollen 458, siihen mennessä sarjan toisiksi parhaat pisteet! Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi pari – edellisen kierroksen kaksi parasta pistettä saanutta koiraa... Jännitti kyllä katsoa. Reino ja parinsa ampaisivat hyvin matkaan, mutta ensimmäisen peltopuoliskon jälkeen tapahtui jotain kummaa: pojat hukkasivat vieheen totaalisesti! Hetken ihmettelyn jälkeen matka kuitenkin jatkui, eikä meidän jännitys ainakaan lientynyt!

Me lähdettiin Sinnan kanssa autolle juomaan ja Supi jäi kasvattajien kanssa vakoilemaan radioliikennettä. Juomatauon jälkeen suuntasimme jäähdyttelemään ja vastaan käveli itkua tuhertava vaimo, joten päättelin, että meni joko todella hyvin tai todella huonosti.... Ja niinhän tuo kertoi, että viehehukka rokotti johtoparin pisteitä sen verran, että Meidän Sinna, ensimmäistä kertaa maastokisoissa, tuli sarjansa toiseksi!

Loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen alkoi vihdoin palkintojenjako. Sinna ansaitsi suorituksellaan paitsi toisen sijan ja taas yhden rumahkon pystin (tosin salaa mä vähän pidin tästä, se oli kynttilänjalka ja tarpeeksi yksinkertainen mun makuun.), myös ensimmäisen maastosertinsä! Koira-parka joutui kestämään rankan päivän päätteeksi vielä nöyryytyksen hetket, kun kiinnitin sertiruusukkeen sen pantaan ja valokuvasin valokuvaamasta päästyäni... ;) Mun mielestäni se kyllä näyttää myös vähän ylpeältä saavutuksestaan!

Ps. Jos auto kolisee eri tavalla kuin ennen, kannattaa pysähtyä saman tien ihmettelemään mistä kolina lähtee, ei vasta kilometrin päässä. Sillä kun huomaa, että kolinan lähde oli upouusi pokaali (ja vieläpä niistä ensimmäinen, joka ei tarvitse hienosäätöä asfalttiporalla!), joka on unohtunut auton katolle, vain muistaakseen laskeneensa sen sinne yhdessä maastokirjojen kanssa – joita ei muuten enää näy – ja toteaa, että yhden auton levyistä hiekkatietä lienee turha edes yrittää ajaa kisojen jälkeen vastavirtaan, mutta päättää silti yrittää vain todetakseen, ettei se todellakaan kannattanut, peruuttaa sitten sen samaisen kilometrin pohtien samalla mistä ihmeestä ne maastokirjat enää ikinä löytyy... ja ... niin. No, silloin ymmärtää mistä vinttikoiraharrastuksesta todella on kyse: sulasta hulluudesta.

Ässänä hihassa

2010-07-27T10:17:00.022+03:00

Nyt on Esterin vuoro esittäytyä sanoin ja kuvin!

Ester, siis Macarenan Sirius, syntyi 17.5.2010 ja on kotoisin Macarenan kennelistä Mikkelistä. Pikkuriiviön äiti on Suomen kilparadoilla viilettävä Beschützer Ariel, isäpappa Track Lover van der Waterram asustaa kaukana Hollannissa.

Kävimme katsomassa pikkuista Esteriä muutamaan otteeseen ennen luovutuspäivää, ja tapasimme myös Tuomarinkartanon ja Hyvinkään radoilla: nuori neiti on saanut tutustua ratatunnelmaan jo useampaan kertaan. Hieno juttu, ja sama linja jatkuu, koska Ester reissaa mukanamme treeneissä ja kisoissa vähän niinkuin automaattisesti.

Vihdoin koitti se suuri päivä, kun haimme Esterin kotiin. Sinnan ensimmäiset automatkat olivat sen verran tuoreessa muistissa, että oletin pitkän kotimatkan olevan aivan hirveää taistelua, mutta Ester otti ja nukkui jaloissani melkein koko matkan. Välillä se istui ja katseli tarkkaavaisesti lähinnä uutta emäntäänsä. Uuden elämän alku sujui muutoinkin hyvin, ruoka maistui, samoin uni.

Jos mä nyt ihan vaan vähän ja vaivihkaa nostaisin tassua tähän sun penkille...?

Eniten jännitti tietysti se, että miten Sinna ottaa pikkusiskon vastaan. Alkuun melko jähmeästi, kuten odottaa saattaa, mutta nyt kun Ester on elellyt luonamme jo viikon, ovat siskosten välit lämmenneet huimasti. Sinna ei tosin taida tietää, että miten pieneen riiviöön pitäisi suhtautua: toisaalta kakaran kanssa leikkiminen on kamalan hauskaa, mutta toisaalta, eikö tässä pitäisi käyttäytyä laumassa yläpuolella olevan tavoin ja pitää pikkuinen järjestyksessä?

Hurjannäköistä leikkiä, mutta mitä muuta voi odottaa, kun pelikentällä on ihana, pehmeä ja (erityisesti mamman mielestä..............) jännittävää ääntä pitävä vinkulelu?!?

Kesällä reissataan myös muualla kuin kisoissa. Vietimme viikonlopun vanhempieni luona, ja Ester sopeutui siihenkin pyöritykseen varsin hyvin. Lauantaiksi olimme sopineet mökkireissun, ja kuinka ollakaan, juuri silloin tuli vastaan koko kesän ainoa kylmä ja myrskyinen päivä. Meistä kellään ei ollut viileän sään vaatteita mukana, mikä ei haitannut menoa koska äidin komeroista ja mökin aarrearkuista löytyi vaatetta jos jonkinlaista meille kaksijalkaisille, mutta entä pikkuinen reissulainen? Mihinkäs tämä takiton puetaan? Ei hätää, sillä tämä konsti oli käytössä jo Sinnan pentuaikoina: äidiltä jouti lämmikekäyttöön eräskin laastitahrainen huppari, jonka hihasta sai helposti taiottua – tadaa – tyylikkään ulkoiluvaatteen!

Ensin pitää sovittaa...

... ja eikun menoksi! Frisbeen voittokulku jatkuu.

Mökkireissulla oli kaikin puolin mukavaa ja lokoisaa. Pikkuinen hurmasi mummon ja muutaman muunkin sukulaisen, riehui ja kieppui pienenä väkkäränä tuulisella merenrannalla isosiskon ja sen kuluisan frisbeen perässä, imuroi välipalakseen kunnioitettavan annoksen nappuloita lattioilta ja sammahti lopulta allekirjoittaneen syliin lämpimän villapuseron (siis ei vatsanahan, toim.huom.!) poimuihin.

Sinna nauttii leikistä, minä maisemista, molemmat elämästä.

Pieni touhottaja on pärjännyt kerrassaan mainiosti sekä reissussa että täällä kotona. Olemme kaikki kovin iloisia siitä, että laumamme tuore hännänhuippu on reipas, nokkela ja sopeutuvainen tyyppi, joka ei jää itseriittoisen tiikerityttömme jalkoihin. Esteristä ja Sinnasta sukeutunee melkoinen nelijalkaisparivaljakko; vauhtia riittää sen verran jo nyt...

Pikkutiikerin pikkusisko

2010-07-22T18:52:00.006+03:00

Ikioman makuuhuoneen suuressa sängyssä on meneillään melkoinen show. Sinna leikkii valkosipulinkynnellä, viskelee kynttä suussaan ja piehtaroi ihanan aarteen päällä silmät muljahdellen ja häntä iloisesti vispaten. Huiskivaa häntää jahtaa pieni, toffeenvärinen häntäkärpänen, ja makuuhuoneessa kaikuu aika ajoin riehuisaksi yltyvä vinkuna ja haukunkimitys. Tämä ärsyttävä, alati perässä viipottava pieni vintiö on Ester, pikkutiikerin uunituore pikkusisko, joka muuten on riittävän röyhkeä tarttuakseen hetkeen ja hetkeksi vaille valvontaa jääneeseen valkosipulinkynteen.

Mutta kelataanpa ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin ... Tätä tarinaa ei vain voi aloittaa, paitsi alusta. Alusta asti olemme olleet sitä mieltä, että sosiaalinen ja täpäkkä Sinna tarvitsee itselleen ystävän, Simparin Ystävän, siis toisen whippetin. Haavetta on hellitty hiljakseen, välillä jopa jarrupainotteisesti, jotta tiikerineiti saisi kasvaa kaikessa rauhassa ja keskittyä vieheen perässä pinkomiseen, mikä on paitsi Sinnalle, myös meille huoltojoukoille uusi ja jännittävä harrastus. Eikä niitä sopivia pentujakaan ihan joka oksalla kasva; meidän kaikkien kolmen sydämet on vienyt rata, joten myös uuden laumanjäsenen pitäisi kuulostella moottorin kutsua intoisin mielin.

Sopiva pentusuunnitelma löytyi sitten kuitenkin, ja keskustelut kasvattajien kanssa päätyivät siihen, että nimemme merkittiin muistiin, jonoon pentulistan hännille. Tyttöjen sarakkeeseen, totta kai. Voi sitä jännitystä, kun odoteltiin ensin mammakoiran kiimaa, sitten astutusreissua ja lopulta tiineeksi ultraamisen jälkeen pikkuisten syntymää. Ja voi sitä pettymystä, kun tyttöjä syntyikin vain kaksi. Meille jonon perää pitäville se oli kova pala purtavaksi.

Mutta joskus käy niin, että asiat loksahtelevat ja toiveet toteutuvat. Viikkoa myöhemmin kasvattaja soitti ja kertoi, että jonotuslista on otettu mietintään vielä kerran, koska maailmalle lähtevän tyttösen toivotaan pääsevän mahdollisimman harrastavaan kotiin – vieläkö meitä mahtaisi kiinnostaa? Erään helsinkiläisen toimistotalon neljännen kerroksen kokoushuoneen ikkunalaudalla seisova tuleva koiranomistaja kuunteli puhetta linjan toisesta päästä sydän kumahdellen. Että kiinnostaako? Ei voi vastata, jos ei löydä sanoja.

Pentujen syntymän odottamisen aiheuttama jännitys ei ollut mitään verrattuna puhelua seuranneiden viikkojen hämminkiin ja kihinään. Pentuja on kaksi ja toinen niistä tulee meille, mutta kumpi? Millainen tuo tuleva perheenjäsenemme oikeastaan on? Mitä Sinna on siitä mieltä? Loppuuko putkiremontti luvattuna päivänä? Ja pohjalla: onko se nyt varmasti meidän?

Tuttavat varoittelivat Sinnan mahdollisesta mustasukkaisuudesta, ja totta kai tiesimme, että mamman silmäterä hellantelttu joutuu lujille, kun uusi koira asettuu taloksi. Niinpä Sinna onkin tuottanut lähinnä positiivisia yllätyksiä: pentunen on ollut luonamme vasta neljä päivää, mutta Sinna suhtautuu uuteen tulokkaaseen aika ajoin jopa hyväksyvästi. Odotamme jännityksellä, miten asiat kehittyvät...

Sijoituskisat Kartanolla 3.7.2010

2010-07-06T20:44:00.002+03:00

Sinna juoksi sijoituslähdössä matkan 280m aikaan 18,77s! Eli oman ennätyksensä ja samoin tein tämän kesän kymppilistan sijalle 8. Hieno tyttö!

Sinnalla siis toinen käyttövalioaika ja ensimmäinen pysti plakkarissa! Nyt ei kun umpiovellista vitriiniä hankkimaan... :D

Kisakuulumisia

2010-06-19T19:53:00.002+03:00

Alkukesä on meillä mennyt töitä tehdessä ja viikonloppuisin ympäri Etelä-Suomea Sinnan kisoissa juostessa. :) Tänään oli vuorossa sijoituskisat Hyvinkäällä. Sinnan lähtö oli siirretty kisan viimeiseksi ja päivä menikin mukavasti veljien ja tuttujen juoksuja seuratessa. Mukana olivat NN-Napoleon ja NN-Talisman, joilla molemmilla meni oikein mukavasti. Napo tuli 480m matkalla maaliin sijoituksella 6./6., juosten kuitenkin käyttövalioajan 32:75. Tappi otti tyylilleen uskollisesti rauhalliset lähdöt ja vahvat juoksut. 280m matkalla ajaksi 18:60, niin ikään käyttövalioaika. 350m matkan tulos jäi minulta kuulematta, sillä Sinnan lähtö oli seuraavana ja piti käydä hätyyttelemässä treenaria ja juoksemassa koppaa autosta...

Sinna oli pyörinyt kuulemma kopissa ympyrää, alkukaudesta niin hyvin mielessä ollut koppikäyttäytyminen on jostain syystä lähtenyt huonompaan suuntaan. Pari kertaa tyttö on kopituksessa meinannut oikaista suoraan radalle käymättä lähtöruudun kautta. Mutta eihän sellainen käy. Sen sijaan lähtönopeus on parantunut koko ajan, ihan kuin jotain olisi pienen koiran aivoissa naksahtanut paikoilleen. Mahtava homma. :) Ai niin, se juoksu.

Lähdössä oli viisi koiraa, joista kaikki saivat suunnilleen yhtä hyvän lähdön. Sinnan ulkokoppi vissiin hieman hidasti menoa ja tyttö jäi porukan hännille, eikä pystynyt koko 350m matkalla ohituksiin, vaikkei porukasta jäänytkään. Maaliin tyttö tuli siis viidentenä, ajalla 24:41.

Lähdön voitti Oochigea's Icepower hienolla ajalla 23:10 ja toiseksi tuli Sinnan leikkikaveri Sökövintin CD-Espresso aka Myy ajalla 24:00. Hyvä Mymmi! :) Kolmas MaXwin Frida 24:41 ja neljäs Sökövintin JX-Benito 24:32.

Yritetään tästä lähtien laittaa Sinnan tulokset aina kisan jälkeen blogiin näytille, mutta toistaiseksi mitään huikeita voittoja ei plakkariin ole tullut. Ehkä siitä syystä tämä laiska raportointi.. ;) Mainittakoon kuitenkin, että viime viikonlopun Tähtisprintteri-kisassa Sinna juoksi ensimmäisen käyttövalioaikansa 19:35 (280m matkalla)! Jee! :) Raskaalla radalla vesisateessa, joten handlerit olivat syystäkin tyytyväisiä. Eikä riemua lainkaan vähentänyt velipoika Remun voitto urosten sarjassa päivän nopeimmilla ajoilla.

Nyt tulee parin viikon tauko näihin hommiin ja lähdemme jännittävälle juhannusreissulle. Siitä lisää myöhemmin. :)

Pyhäpäivän arkionnea

2010-06-06T16:46:00.004+03:00

Kävimme tänään Haltialan pelloilla ja metsissä nuuskimassa kesäilmaa, kipittämässä karkuun muurahaisten valtateiltä, pinkomassa edestakaisin ja riemuitsemassa täydellisestä vapaapäivästä.

Kyllä tämä koira(n)elämä on ihanaa :) ja omistajisto on aivan mahdottoman ylpeä, kun Pikkutiikeri tottelee luokse-käskyjä, ohittaa vastaantulijat nätisti vapaana ja juoksee sydämensä kyllyydestä toisen luota toisen luo vailla huolenhäivää.

Nyt tyyppi vetää autuaana lonkkaa sohvalla, mutta pyhäpäivään mahtuu vielä yksi lystikäs ohjelmanumero: pian kaivetaan esiin kynsisakset, hammasharja ja kananmakuinen hammastahna. Ole siivosti, sanoi äidinäitikin aina!

Viuh viuh ja molskis.

2010-06-01T21:37:00.015+03:00

Kuinka paljon jännittäviä käänteitä voikaan pitää sisällään kolme päivää vinttarinelämää!

Viime sunnuntaina olimme kisoissa Hyvinkäällä. Sinna oli ilmoitettu 280 metrille, ja lähdin viemään tyttöä matkaan odottavaisin mielin; motivoitunut koira, sopiva sää ja kelvollisesti käyntiin lähtenyt kausi Tampereen radalla nostivat mielen korkealle. (Alla oleva kuva on sikäli harhaanjohtava, että Sinna riekkui ennen radalle lähtöä tapansa mukaan, eli hillittömästi -> miten tällainen kuva on ylipäänsä voitu ottaa?)

Sinna ja Suvi radan vieressä juuri ennen starttia

Koira koppiin, ovi kiinni, kopittaja kurkkii hätäisenä koppiin oven yli – miten päin se siellä nyt on – ja innosta mellastavat eläimet pinkaisevat liikkeelle. Mutta kuinka ollakaan, Sinnan naapurikopista lähtenyt koira juosta pamauttaa heti lähtötohinoissa suoraan Sinnan kylkeen. Rytmi sekoaa täydellisesti, ja Sinna hakee paikkaa koko takasuoran. Maalisuoralla törmäilijän paketti hajoaa ihan kunnolla, ja koira yrittää häiritä Sinnaa minkä ehtii. Sinna ei onneksi reagoi häiritsijän rähinöihin, joten ainoastaan häiritsijä diskataan, mutta voi sitä harmitusta kun startti menee keturalleen. Aika on surkea, 20.22, mutta hitoiksi mennyt juoksu vaivaa tietysti eniten. Huoli laukkaa mielessä: mitä jos se saa jotain traumoja? mitä jos se ei enää uskalla spurtata kunnolla lähtörytinässä? mitä jos ja mitä jos ei, ja niin edelleen? Alamme järjestellä Sinnalle ryhmästarttia seuraavan viikon kisoihin.

Sinna itse näyttää tietysti tyytyväiseltä, sillä viehe maistuu aina yhtä hyvältä. Ja kasvattaja ojentaa lohdutuslahjaksi ihanaisen pellavaisen kesätakin sekä Sinnalle että Viima-siskolle.

Sinna ja Viima poseeraavat uusissa lämppäreissä

Sinna on minusta oikeastaan aika urhea. Ja hyvä niin, sillä lisää jännää on luvassa seuraavana päivänä: kasvattaja on varannut maanantaiksi uimavuoron koirakylpylälle, ja Sinna on kutsuttu mukaan! Simpari oppi uimaan jo viime kesänä, kun älytimme sen veteen frisbeen perässä, mutta mikään varsinainen vesipeto se ei ole. Uinti on kuitenkin erinomaista treeniä, jotenei muuta kuin molskis ja loiskis.

Tässä sitä mennään kuin vettä vain.

Yksi uintivuoro on puolen tunnin mittainen, ja kasvattajan kaksi koiraa (Sinnan äiti ja veli) ja meidän Simpari saivat kukin uida muutaman kierroksen vuorotellen. Sinna heittäytyi puuhaan luonteelleen tyypillisellä tarmolla, ja kolmen koiran ryhmä toimi ilmeisesti hyvin, kun välillä sai seistä altaan reunalla ihmettelemässä muiden menoa.

Hui, noi ui!

Altaan reunalta tuli räpsäistyä myös tämmöinen kuva:

Kuva on tärrännyt ja epäselvä ja omituinen ja mitälie, mutta kun tässä vaan on se kaikki! Vauhti ja touhu, meno ja meininki, ja veden pintaa halkova, päättäväisin ottein eteenpäin räpylöivä koira. Meidän viineri.

Urheilusuorituksen päätteeksi Sinna sai tietysti osakseen kuivattelua ja hellimistä, ja uusi hieno lämppäritakki osoittautui myös erinomaiseksi kylpytakiksi. (Turkki tuoksui ihan vieraalta kylpylän jäljiltä. Hassua.)

Lutuinen uimari keekoilee uudessa kylpytakissa, eikä aavista lainkaan, että seuraavana päivänä on edessä jälleen uusi koitos: ryhmässä pinkomisen täsmätreenit kotiradalla Tuomarinkartanolla. Tällä kertaa Sinna juoksee kimpassa velipoika Remun ja varmaksi menijäksi todetun Maxwin Deemaxin kanssa, joten 350 metrin treenistartin pitäisi olla melko selvää kaljaa, mutta radan reunalla jännittää silti aivan sietämättömästi. Seuraan ylös rämähtävää etuporttia hermostuneena. Uloimmasta kopista sinkoaa näkösälle pieni raidallinen ammus, kolmesta koirasta selvästi ensimmäisenä, sekunnin sadasosalleen oikeaan aikaan. Se ei voi olla Sinna, koska Sinna ei osaa lähteä täsmällisesti. (Se on kopissa niin täpinöissään, että se unohtaa keskittyä lähtemiseen.) Se ei vaan voi olla Simpari. Sen täytyy olla joku muu. Mutta ei, ei helvetti, se on Simpari, SE ON SIMPARI!!! Tuo täydellisen lähdön suorittanut koira on meidän Sinna, se on MAMMAN OMA PIENI SIMPARI!!!!!!!! Olen niin äimistynyt, että palaan tajuihini vasta kun mennään jo kovaa kyytiä pitkin takasuoraa. Sinna jää pojista, mutta vähemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa. Maalissa Sinna on vain muutaman koiranmitan jäljessä Deemaxista, jolla puolestaan on suunnilleen samanmittainen hajurako ilmiömäistä vauhtia pinkoneeseen Remuun. Kiljun hurmioituneena. Kovaääninen puhkeaa puhumaan, ja tajuan tukkia turpani kuullakseni, että Sinnan aika on 23,95. Tempaisi siinä poikain vanavedessä pinkoessaan käyttövalioajan, eikä tehnyt edes tiukkaa.

Treenien jälkeen on niin hyvä mieli että naurattaa. Kesäkuun ensimmäinen päivä! Tästä on hyvä jatkaa.

Kisakuvia Tampereelta

2010-05-21T22:56:00.009+03:00

No niin, vihdoin niitä luvattuja kuvia! :) Nää on siis mun siskon ottamia kuvia, kiitos Saara! :)

Sinna malttamattona odottamassa koppiinpääsyä.

(tässä vaiheessa kamera oli sanonut errorerror, joten vieheeltä ei siis kuvia tällä kertaa.)

Allekirjoittaneestakin oli saatu hyvä kuva napattua! :)

(linkitin muuten ovelasti nää kuvat Saaran blogista, koska hän ei ole saanut aikaiseksi kuvia mulle lähettää... muka kiireinen, pyh!)

Ai niin, ilmoittauduimma Hyvinkään sijoituskilpailuun 30.5., matkalle 280m. Sinne siis muutkin!

Ura auki!

2010-05-15T21:53:00.008+03:00

Sinna avasi kisauransa Tampereella helatorstain kisoissa. Hyvinkään harkoissa kasvattajat saivat ylipuhuttua ja soittelin pari päivää ilmoittautumisajan jo umpeuduttua PVK:n kisajärjestäjille ja anelin, josko meidän pieni tiikerviineri saisi vielä liittyä joukkoon juoksevaan. Ja saihan se.

Sinna kisapaikalla, nenä taas auki siankorvan piilotuksen takia.

Keskiviikon ja torstain välisen yön nukuin levottomasti kisapainajaisia nähden. Milloin emme löytäneet perille, milloin olimme viisi tuntia myöhässä tai Sinnalta puuttui puolet rokotuksista... Jännitys tuntui vatsassa vielä herättyäkin ja helpotti vasta autossa, kun saimme kaiken kunnialla kyytiin kisakirjaa ja juoksukoppaa myöten. Matka Tampereelle vei santsitaukoineen yllättävän kauan ja olimme perillä vasta paria minuuttia vailla yhdentoista, kisojen oli määrä alkaa tasan kahdeltatoista. Löysimme kisapaikalta heti tuttuja, Sinnan kasvattajat Remu-veljen kanssa, sekä Viima-siskon omistajansa Maijan luotsaamana.

Viima poseeraa etukenossa. Tiikerviinerit taustalla.

Remu-veli ottaa kisailun siskojaan rauhallisemmin...

Minä kiiruhdin kisatoimistoon ilmoittautumaan. Sinnan lähtö (sijoitus 350m) oli ohjelmassa vasta seitsemäntenätoista. Ohjelmalehtinen tärisevässä kädessäni lähdin etsimään joukkiotamme, joka löytyi pian eläinlääkärin jonosta äänen perusteella - Sinna oli tainnut tajuta, ettei kyseessä ollut ihan tavanomainen päiväretki!

Eläinlääkäri antoi tytölle puhtaat paperit ja kävimme sisarusten kanssa verryttelemässä. Kaupin radan vieressä aukeavat mahtavat ulkoilumaastot, joissa kelpasi kyllä tepastella. :) Sinna jäi autoon odottelemaan ja huoltojoukkiomme suuntasi radan reunalle seuraamaan sisarusten suorituksia ja omaa vuoroaan jännityksellä odottamaan.

Remu vieheellä, mantteli 2.

Remu vetäisi komeasti oman lähtönsä voittajana maaliin, erikoiskilpailun alkuerien kolmanneksi parhaalla ajalla 18,86s! Viima oli Sinnan tavoin ensimmäistä kertaa kisaamassa. Pienen pokkuroinnin jälkeen tyttö suostui menemään koppiin ja vetäisi 280m matkan ajassa 20,38s. Viima joutui nöyrtymään itseään puolet isompien urosten keskellä ja saapui maaliin neljästä koirasta neljäntenä. Viimalla on Sinnan tavoin hirveä hinku juoksemaan, joten odotamme siskolikalta paljon, kunhan kisakokemusta alkaa kertyä! :)

Viima vieheellä, niin ikään mantteli 2.

Suvi odottaa jännityksellä lähtöä nro 17.

Ennen 16. lähtöä pidettiin puolen tunnin tauko, jonka aikana kävimme lämmittämässä Sinnan lähtöä varten. Virallisen eväs- ja lämmittelyvastaavamme (Suvin) kanssa nuo hölkkäilivät mäkeä ylös alas ja minä olin hengessä mukana kakkapussinkannattelijana. Sinna sai niskaansa keltaisen manttelin numerolla 5 ja kävelimme radan viereen omaa lähtöämme odottelemaan. Siskoni Saara oli saapunut paikalle uutta kameraansa ulkoiluttamaan, joten neuvoin mistä saa parhaat kuvat pienestä kiituristamme.

Sinna odottelee vuoroaan hämmentävän rauhallisena.

Sinna kuunteli lähdön 16. pienen huoltomökin takaa ja meinasi repiä innostuksissaan pelimanttelinsa. Tuomarineuvoston selvitellessä edellisen lähdön sotkuja me kävelimme hermostuksissamme lähtöalueen vieressä. Viesti Sinnan käytöksessä oli hyvin selkeä: "Nyt akka viet minut tuonne koppiin ja vähän äkkiä! Minähän en tästä portilta poistu ennen kuin saan juosta!".

Vihdoin saimme luvan astella radalle. Arpaonni oli suonut Sinnalle kopin numero 2, toisiksi sisimmän. Itseäni huolestutti vähän kopitus - viimeksi tyttöä on koppiin tuupattu viime syksynä - mutta se kävi kuin vanhoilta tekijöiltä. Sinna oli myös ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa radalla oli sen lisäksi viisi muuta pitkäkoipea viehettä tavoittelemassa. Ja jännittihän se, ainakin emäntiä.

Viehe liikkeelle ja kopit auki. Kuusi koiraa ampaisee vieheen perään ja heti ensimmäisessä kaarteessa tapahtuu jotain hämmentävää - yksi koirista pysähtyy keskelle rataa muiden jatkaessa matkaa. Eksynyt (musta) lammas juoksee onneksi omistajansa luokse, eikä lähde juoksemaan viehettä vastaan (sekin ihme näissä kisoissa jo kerran nähtiin..). Muistan yhtäkkiä, että hitto vie, meidän koirahan juoksee tuolla! Koirat ovat ennättäneet jo takasuoralle, jossa Sinna pinkoo neljäntenä viidestä jäljelläolevasta. Sama järjestys säilyy maaliin asti, johon Sinna saapuu ajassa 24,95s. Tärisevin käsin saan pannan tytön kaulaan ja uskallan vihdoin vilkaista huoltojoukkoja aidan toisella puolella - uhkauksista huolimatta ei radan reunalla näy yhtään tuoretta oksennusta...

Juoksua jälkikäteen analysoitaessa Sinnan kasvattaja Jyrki kertoi, että tyttö oli takasuoralle tultaessa painanut uloimmaksi, ilmeisesti ryysistä välttääkseen. Pidempi matka kostautui tietysti ajassa - saa nähdä millaisia aikoja alkaa tulla, kunhan Sinna saa vähän lisää kisakokemusta.

Ainoa otos, jossa kaikki sisarukset osuivat samaan kuvaan.. Sinna tyylikkäästi keskellä.

Suvi ja Sinna lähtivät jäähdyttelemään ja minä liityin siskon seuraan radan reunalle erikoiskilpailun finaaleja katsomaan. Koirat jaetaan finaaleihin alkuerien tulosten perusteella, joten finaalilähdöissä on kerrallaan kuusi nopeudeltaan äärettömän tasaväkistä koiraa. Sinnan kasvattajien toinen koira Muru ei ilmeisesti kestänyt painetta, vaan painoi kilpakumppaniaan viimeisellä suoralla ulos radalta sen verran voimakkaasti, että tuloksena oli hylkäys. Remu piti paikkansa kisan kolmanneksi nopeimpana koirana tienaten omistajilleen huikeat 10e! On tämä kyllä kannattava harrastus..!

Palkintojenjaon jälkeen ja pulssin taas tasaannuttua kokosimme joukkiomme autoon ja lähdimme köröttelemään kohti kotia - väsyneinä...

...ja onnellisina. Vasta ensimmäinen kisa takana ja monia kisavuosia vielä edessä päin. :) Kiitos seurasta Kiiturit ja Maija, meillä oli mahtava päivä!

Ps. Saaralla on mahtavia kuvia Sinnan lähdöstä ja kisoista muutenkin. Laitan kuvat tänne lähipäivinä!

Vieheensyrjään kiinni!

2010-05-05T21:43:00.003+03:00

Päätimme eilen uhmata toukokuista räntäsadetta ja lähteä Hyvinkäälle kesäkauden ensimmäisiin ratatreeneihin. Sinna on saanut viime viikkoina tavallista vähemmän liikuntaa kiimajuoksun takia, ja minua kauhistutti lykätä koira radalle koleana päivänä. (Lisäksi pelkäsin, että Sinna on aikuistunut ja unohtanut vauhdin hurman, että sitä ei enää kiinnosta koko rätti, ynnä muuta ynnä muuta.)

Hyvinkäälle saavuttuamme saimme valitettavasti todeta, että kaikki pelkomme osoittautuivat turhiksi. Vieheen moottori oli rikki, eikä radalle ollut mitään asiaa. Korvaukseksi pääsimme kuitenkin radan viereiselle nurmikolle maastoradan tyngälle. Sinna ei ole koskaan juossut kiemurtelevalla maastoradalla, mutta viehe on viehe on viehe: kun vein tytön jonoon nurmikentän laidalle ei innolla ollut mitään rajoja. Saalistajamme säntäsi vieheen perään kuin pieni eläin ja selvitti radan ainoan käännöksenkin melko sukkelasti. Ratamiehet nauroivat Sinnan määrätietoiselle menolle. Juoksun jälkeen Sinna kävi iloisesti morjestamassa kaniininsa moottorit. Itketti ja nauratti, kun koira oli niin onnellinen.

Sinnan kasvattajat treenaavat Sinnan veljeä Hyvinkään radalla, ja tulipa sitten kasvattajien kanssa puheeksi tulevan viikon helatorstain kisat. Mulla piti olla töitä, kisojen ilmoittautumisaika oli jo mennyt umpeen, mutta niin vaan eilisestä menosta rohkaistuneina järjestimme muutaman asian. Lopputuloksena sellainen pikku juttu, että ME LÄHDETÄÄN ENSI TORSTAINA TAMPEREELLE!!! Meidän pieni viineri menee elämänsä ensimmäisiin kisoihin!

Kyllä nyt jännittää. Paitsi Sinnaa, jolle ei ole vielä kerrottu koko asiasta, ettei se sitten turhaan jännitä. (Hysssss.)

Liian pienet piirit

2010-04-13T13:23:00.002+03:00

Eilisiltana riehuttiin Käärmeen kanssa niin, että tuhma Käärme pyyhkäisi ruokapöydältä alas purkillisen mustien säilykeoliivien suolalientä. Iloisen värinen liemi värjäsi lähiympäristöstä kaiken mahdollisen. (Sinnalla ja riehuttajalla ei tietenkään ollut mitään osuutta tapahtuneeseen.)

Tänä aamuna törmäilimme kadulla erittäin koomis-akrobaattisesti, kun koiran neljä jalkaa, taluttajan kaksi jalkaa ja yksi yhteinen talutushihna muodostivat äkillisen solmukohdan.

Aamupalat Sinna sai vasta yhdeltä, koska emäntä unohti antaa sille ruokaa. Eipä tuo tullut kyllä pyytämäänkään, sille ei ole nyt oikein maistunut ruoka, johtuu varmaan juoksuista. Ne eivät ole vieläkään loppuneet; olkkarin matolle lorahti melkoinen vahinkolammikko heti aamulenkin jälkeen.

Äsken neiti päätti nuolaista pakastimen sisäpintaa. Taisi vähän nipistää.

Kaipaamme kiihkeästi ulos ja vapauteen.

Keväthyppelöintiä

2010-04-11T10:56:00.006+03:00

Läksimme tänä aamuna Sinnan kanssa aamupissalle kuten tavallista: koira kipittää pirteänä edellä, valmiina vastaanottamaan kaikki maailman elämykset kerralla, ja emäntä hoipertelee unisena perässä yrittäen olla kompastumatta jalkoihinsa ja / tai talutushihnaan.

Mutta mikä aamujen aamu meitä olikaan vastassa! Aivan ensimmäiseksi saimme todeta, että Helsingin-kotimme pihapiiriä hallitsee omistajan elkein erittäin kovaääninen orava. (Joka muuten oli rosmoamassa lintulautaa; se paskanaama.) Sinna villiintyi toimeliaan säksättäjän bongaamisesta niin, että taluttajankin oli terästäydyttävä. Siis ORAVA! Mahtavaaaaa!!! Havintoa seurasi asiaankuuluva säntäily ja kaaos. Sinna-poloinen jäi kuitenkin kakkoseksi ja koki raastavia turhautumisen hetkiä puun juurella, joten katsoin parhaaksi houkutella neidin jatkamaan kohti uusia seikkailuja.

Toinen tärkeä havainto oli miksei täällä ylipäänsä edes näe mitään? Syy löytyikin kaukaa: jo muinaisten kreikkalaisten palvoma hehkulampun edeltäjä, aurinko, on vihdoin sytytetty. Huomasin oikeastaan vasta tänä aamuna, että kevät on täällä! Maailma kylpi valossa, linnut riehuivat Sinnan mielestä erityisen kiinnostavasti, ja ilma tuoksui todella hyvältä. Sinna on asioista paremmin kartalla, totta kai, ja jopa hiekoitussorakasa oli tänä aamuna ilmeisen täynnä kiehtovia hajuviestejä. Aamulenkit Sinnan kanssa ovat ehdottomasti paras tapa sukeltaa ympäristöön ja luontoon. Jopa kerrostalon pihamaalta paljastuu kokonainen mikromaailma, jos viitsii vaivautua seuraamaan uteliaan kuonon tutkimusretkiä milloin missäkin multakasassa tai pensaikossa.

Sinna on saanut parina viime viikkona tavallista vähemmän vapaata liikuntaa juoksujen takia. Tavallisista kuvioista poikkeava liikunta on ilmennyt aina välillä hillittömänä touhuisuutena, ja pentuaikana suurta suosiota saavuttanut pitkin lattioita, tuoleja ja hyllyjä siroteltu nappula-ateria on jälleen otettu käyttöön. Toisaalta tyttö on usein myös väsynyt ja hellyydenkipeä, ja torkkuu erityisen mielellään kainalossa. Tärppipäivät taitavat olla nyt meneillään, sillä kun puin Sinnalle eilisiltana pöksyjä jalkaan, niin neiti käänsi häntänsä sievästi sivulle. En ole aiemmin tutustunut kyseiseen luonnon ihmeeseen oikein livenä, ja yhtäkkiä sivusuuntaan singahtava häntä oli sangen hupaisa näky. Odotammekin jännityksellä mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan: kauden alku häämöttää jo, ja valeraskaus olisi kieltämättä melko harmillinen juttu. (Pöksyistä Sinna ei muuten erityisemmin pidä, ja se saakin kotosalla olla ja putsailla takapuoli paljaana ihan kaikessa rauhassa. Mahdollisia lorahduksia siivoamme ahkerasti kaikki kolme.)

Kevään kaiken paljastava valo on myös onnistunut käynnistämään erään ryhtiliikkeen. Espoon-kodissa tervehtimisrutiinit sujuivat jo varsin hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että olimme saaneet juurituksi Sinnasta tavan toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin, no, kuinkas muuten kuin hyppimällä riemukkaasti tulijoita vasten. Olen ollut erityisen halukas näkemään vaivaa tapakasvatuksessa juuri hyppimisen kitkemiseksi, sillä hyppiminen on ärsyttävää, kivuliasta ja aiheuttaa mustelmia. Ja mikä tärkeintä: hyppiminen tekee pitkän työpäivän jälkeisestä kotiinpaluusta kurjaa eritoten siksi, että koira on riemusta neliskanttinen meidät nähdessään, ja mieluummin palkitsen sitä hyvästä käytöksestä kuin paukuttelen pinnaani ja teen iloisesta jälleennäkemisestä ärtyisää hätistelyä. Koiran kuuluukin olla iloinen ja onnellinen meidät nähdessään, ei suinkaan pelätä murahtelevaa ja äreää mammaa. Ja iloinen koira tekee ihmismielelle hyvää; tuskin mikään muu voi niin tehokkaasti palauttaa työasioita sinne mihin niitä on todella vaikeaa jättää, eli työpaikalle.

Helsingin-kotiin muutettuamme tervehtimisrutiini on kuitenkin päässyt hajoamaan, osin sen takia, että Sinna on ollut tavallista vähemmän yksin kotona, ja mittani tuli eilen täyteen: nyt tähän valtakuntaan palautetaan järjestys ja kuri, Espoon hyvät tavat kaivetaan esiin ja tervehtimistä harjoitellaan ahkerasti myös Helsingissä, eikä yksikään Sinnaa tervehtivä saa enää luistaa neljä tassua maassa -säännöstä. Kipinät lentelevät helposti ei-niin-kovin-vieraiden ihmisten, kuten koiraamme täydestä sydämestään rakastavien appivanhempien, luona. Kiusaus palkita riemukkaasti loikkivaa koiraa juuri ei-toivotusta käytöksestä on epäilemättä suuri, sillä Sinna on odotettu ja mieluinen vieras, ja näitä tilanteita on katsottu vähän läpi sormien "koska meidän kanssahan se kuitenkin enimmäkseen on". Sujuvan arjen puolesta taistelija minussa nousi lopulta kuitenkin vastarintaan. Sinna pääsi eiliseksi päiväksi hoitoon appivanhempien luo, kun me lähdimme vielä paketoimaan Espoon-kotia suojaan remonttiräpiltä, ja tapakasvatuksen nimissä marssin appivanhempien ovesta sisään muassani kourallinen nameja koiran jäädessä odottelemaan hetkeksi porraskäytävään. Yritin olla kovasti auktoriteettina siivoustamineissani ja jakelin nameja malttamattomille appivanhemmille. Puheeni taisi mennä perille, sillä Sinnaa tervehdittiin suorastaan esimerkillisesti. Olin appivanhemmistani erittäin iloinen ja ylpeä, sillä Sinnan rakkaimmat sijaishoitajat ja tutuin kakkoskoti on helppo nimetä.

Hello Helsinki

2010-04-04T14:42:00.007+03:00

Espoon-kotimme joutuu lähiaikoina armottomien putkiremonttitoimenpiteiden kohteeksi, ja me päätimme lähteä hyvissä ajoin stressittömämpään ympäristöön remppahässäkän tieltä. Väliaikaiskoti löytyi Helsingin puolelta, ja me kaksijalkaiset olimme oikein tyytyväisiä evakkoratkaisuumme kun kävimme etukäteen tutustumassa asuntoon ja alueeseen: rauhallista seutua, kodin lähellä on puistonlänttejä ja koirapuistoja joissa on mukava ulkoilla Sinnan kanssa, ja Tuomarinkartano on nyt jopa hyvän matkan lähempänä kuin viime kesänä. Rupesimmekin muuttopuuhiin iloisin mielin.

Ensimmäinen muuttopäivä alkoi tohinalla. Pakkasimme kamoja sekalaisessa järjestyksessä kasseihin ja laatikoihin, sulloimme ne autoon ja huristimme lastin kanssa Helsinkiin. Sinna sai jäädä vielä Espooseen odottamaan, mikäs neidillä siellä ollessa, ajattelimme. Ensimmäistä muuttokuormaa purkaessamme satuin bongaamaan kadulla hurmaavan whippet-herran, ja kiinnostuneena kipitin tervehtimään raitapaitaa ja sen omistajaa. Sain selville, että Jekku-wipukka ulkoilee lähipuistoissa emäntänsä kanssa, ja arvelimme yksissä tuumin että törmäämme varmasti toistekin. Hyvä alku, parempi mieli, ja Sinnalle komea poikakaveri!

Espooseen palattuamme huomasimme, että Sinna olikin reagoinut yllättävän rankasti hässäköintiin ja sitä seuranneeseen yksin jäämiseen: tavallisesti niin huoleton neitimme oli lasketellut suuren protestilammikon keskelle sänkyä. (Ei, nyt en puhu Sinnan koiranpedistä, vaan meidän kaikkien yhteisestä pesästä.) Raukka ei ollut ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että juoksujen takia puetut pöksyt saattavat aiheuttaa vähän ikäviä jälkioloja. Sinnalla ei ole tapana järjestää tällaisia mielenosoituksia, ja hieman huolestuneina pakkasimme loput tavarat ja ajoimme takaisin Helsinkiin, tällä kertaa muutaman mutkan kautta. Matkan aikana Sinna oksensi kahdesti autoon, ja päivä synkkeni pykälän lisää, sillä Sinnalla ei ole koskaan ollut taipumusta myöskään matkapahoinvointiin. Perillä kävin järjestämässä Sinnan tärkeimmät tavarat paikalleen, jotta pieni matkalainen tuntisi olonsa edes hieman kodikkaammaksi uudessa paikassa, mutta edes lelukoppa, oma tiikeriviltti ja peti eivät tainneet piristää neidin mieltä: uuteen kotiin opastettu Sinna painui suoraa tietä nukkumaan ja pysytteli loppupäivän horroksessa. Päätimme jättää iltaruoan välistä yrjöilyn takia, mutta tuskinpa tuo olisi syönyt muutenkaan.

Ensimmäinen ilta uudessa asunnossa kului todella matalin mielin. Emännistöllä ei ollut edes käväissyt mielessä sellainen vaihtoehto, että Sinna saattaisi stressata muuttoa jotenkin. Tyyppi on ollut koko ikänsä hyväntuulinen selviytyjä, joka ei pelkää eikä edes juuri ihmettele uusia tilanteita, kunhan sen tärkeimmät ihmiset ovat saapuvilla. Mieluummin jopa niin päin, että ympäröivä maailma ja uudet asiat ovat ihmeellisiä ja jännittäviä ja mielenkiintoisia, jotta sekaan vaan! Mutta nyt ennen niin huoleton tyttösemme on muuttunut huonovointiseksi stressikimpuksi - mitä ihmettä?? On todella vaikeaa sanoa, että mikä osa oireilusta johtuu muutosta ja mikä juoksuista, ja on aina mahdollista, että kuvioissa on vielä jokin muukin ongelma, jota emme nyt osaa ottaa huomioon. Hirmuisa hormonimyllerrys olisi toki yksinäänkin riittävä syy käyttäytyä täysin päättömästi. Juoksujen alkuaika on sujunut melko mukavasti, mutta on vaan niin vaikeaa olla mistään mitään mieltä, kun asiat ovat uusia ja outoja sekä koiralle että itselle. Ensimmäisenä yönä kukaan meistä ei tainnut nukkua kovin hyvin.

Seuraavan aamun remmilenkillä satoi vettä, ja Sinna on tunnetusti hyvin vastahankainen ulkoilija sadesäällä. Muuttopuuhia oli kuitenkin jatkettava, ja päätimme, että Sinna saa matkustaa autossa mukana vielä yhden kuorman hakemisen ajan; uusi asunto ei selvästikään ollut Sinnan mielestä koti. Se ei ollut järin kiinnostunut aamusapuskoista ja näytti muutenkin kaikin puolin nyreältä. Tilanne tuntui ihan epätoivoiselta, sillä oman kodin jättäminen tuntui tietysti itsestäkin kurjalta, ja Sinnan nihkeily oli todellinen yllätysnumero.

Iltapäivällä, kun muuttourakka oli saatu jotensakin päätökseen, otin oikein asiakseni viihdyttää suippokuonoista surkeilijaamme. Sinnan viime aikojen suosikkilelu on ollut pitkä, vihreä Käärme, jonka löysimme kierrätyskeskuksesta. Käärmeen dramaattinen saapuminen sai Simparin elämöimään melkein entiseen malliin, ja tunsin hienoista huojennusta: ei se hyökkäilisi käärmeen perässä, jos sillä olisi asiat ihan kamalan huonosti, eihän? Uudessa kodissa ei ikävä kyllä ole mahdollista juosta ympäri asuntoa samalla lailla kuin Espoossa, mutta neliöitä on kuitenkin sen verran, että kunnon rytäkän aikaansaaminen on suhteellisen hengästyttävää myös käärmeen toisessa päässä riehuvalle.

Takaiskut jatkuivat iltalenkillä: ulkona satoi jälleen kerran vettä, ja Sinna takuulla kuvitteli että Helsingissä sataa lakkaamatta. Kylmä tihkusade on kerta kaikkiaan niin inhokkijuttu, että sateessa ei tutustuta ympäristöön, ei haistella, eikä ainakaan katsella ihmetellen kaikkea sitä uutta mihin pitäisi nyt perustaa uusi reviiri. Äkkiä pissalle ja takaisin kotiin. Päivän toinen positiivinen hetki taisi olla iltaruoka, sillä kuppi tyhjeni alta aikayksikön.

Toisena yönä kaikki nukkuivat pitkään ja hartaasti, ja uusi aamu toi mukanaan piirun verran paremman ulkoilusään: taivas oli pilvinen, mutta vesisade oli onneksi tauonnut. Pieni lenkkeilijä nuuskikin tarkasti helsinkiläisaromista rappukäytävää, pihaa ja lähikatuja, ja lenkittäjän mieliala parani roimasti, kun ympäristöä otettiin haltuun sinnamaisen uteliaasti. Edellisten päivien flegmaattinen laahustaja oli tiessään, ja tyttöä sai oikein houkutella takaisin sisälle. Kotiutuja sai myös reippaan annoksen aamupalaa, joka katosi saman tien parempiin vatsoihin. (On aina niin helpottavaa, kun ruoka alkaa maistua sairastelun tai muun syömälakkoilun jälkeen. Puhtaaksi nuoltu koiranruokakuppi on iloinen asia.)

Elämä näyttää siis sittenkin asettuvan pikkuhiljaa raiteilleen. Meidän ikioma reviiri alkaa nyt tästä:

Vieraileva tähti

2010-04-01T23:26:00.017+03:00

Viime viikonloppuna meillä riitti touhua ja tohinaa, kun Sinna sai vieraakseen koirakaverinsa Pullan.

Pulla on oikein herttainen nuori whippetneiti, jota Sinnan railakas meno taitaa välillä vähän hirvittää. Keväinen sää pisti kuitenkin molempien tyttöjen hännät vipattamaan, kun vierailimme koirapuistossa. Sinna ja Pulla juoksentelevat ja kisailevat mielellään kylki kyljessä, ja voi sitä riemua kun kaverukset purkivat yhdessä energiaa! Sinnakin osaa jo juosta ja leikkiä melko fiksusti aikuisten koirien kanssa.

Omaan touhottajaamme verrattuna Pulla on kovin seesteinen ja rauhallinen, siis varsin miellyttävä vieras. Sitä paitsi neidin mukana toimitettiin ihana oma peti, jolla Pulla huilaili kaikessa rauhassa. Sinna taisi olla moisesta ylellisyydestä välillä jopa vähän kateellinen, liekö ruoho vihreämpää kaverin peitolla, kun oma koiranpeti ei houkutellut sitten ollenkaan?

Pullan reissuviikonloppuun kuului monenlaista hemmottelua. Kuka arvaa, mitä tässä kuvassa tapahtuu?

Kaksi suippanaa koiranpyllyä vastakkain (välissä mikälie pallosalama...) ei kertakaikkiaan voi tarkoittaa muuta kuin ruokaa! Tosin emme alkuun meinanneet löytää taikasanaa, joka olisi saanut vieraamme pomppimaan tasakäpälää. Sinnalle sanat "onko nälkä" ja "lähetäänkö syömään" tarkoittavat päivän kohokohtia, mutta Pulla vain vilkuili kainona kun koetin virittää vierastamme illallistunnelmaan. Ruokaa? Nappuloita? Ei mitään liikettä, ei niin minkäänlaista. Kunnes keksin ehdottaa...

...SAPUSKAA!!!

Vaan kumpihan sitä sapuskaa lopulta syökään? Tytöt vaihtoivat tyylikkäästi paikkoja kesken ruokailun, ja Pulla pääsi testaamaan Sinnan ruokakuppitelinettä. Aina roiskuu kun rapataan, mutta ruoka maistuu ja se on pääasia. :)

Näyttäisi se sapuska maistuvan Sinnallekin. Ja sitten pannaan ruoan päälle maata.

Puistossa riekkuminen taisi viedä vähän voimia. Herttainen vieraamme arkaili perjantai-iltana makuuhuoneessa koisimista, se taitaa olla kotosalla kiellettyjen listalla, mutta lauantaina käpertyi jo talon tapaan yhteiseen petiin kuin vanha tekijä. Tai väsynyt; ulkoilla sai toki lauantainakin :) Myönnettäköön ihan julkisesti, että kahden riehakkaan whippetneidin ulkoiluttaminen aamu-unisena liukkaalla säällä ja liian suurissa saappaissa on varsin hasardi yhdistelmä.

Tämähän käy jo rutiinilla: kaksi taikasanaa, yksi taika! (Ei, tilanne ei ole lavastettu.)

Viikonloppu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti, vaikka Pulla taisi aluksi hieman vierastaa kyläpaikkaa ja nelijalkaista emäntäänsä. Pulla näytti kuitenkin viihtyvän mainiosti, ja yhteiselo touhukkaan Sinnan kanssa sujui koko ajan paremmin: sunnuntaina nukuttiin jo päivätorkkuja samalla sohvalla.

Sinna oli kovin iloinen pienestä vieraastaan, ja toivottaa Pullan epäilemättä tervetulleeksi uudelleen. Kuten me muutkin emännät :)

Pulla palautettiin sunnuntai-iltana takaisin oman laumansa pariin. Kotona tuntui kumman tyhjältä vieraan lähdettyä. Meidän huushollissa taitaa olla toisen koiran kokoinen aukko, joka kaipaisi suippokuonoista täytettä.

2010-04-01T18:22:00.001+03:00

Lempinimet - part II

2010-03-29T12:54:00.004+03:00

Sinna on vast'ikään saanut lukuisia uusia lempinimiä, mm.:

-tuhrutoosa
-mc menkkapylly (lausu mc koppa-koppakuoriaisen tapaan)
-veripalttoonappi
-pimppilimppu
-puolukkapylly
-mamman marjapiirakka
-iso tyttö (lässyn lässyn)

...KYLLÄ! Eilisaamuna aloitti pikkuneiti vihdoin JUOKSUNSA!!! Tätä on todellakin odotettu, ja ihan mukavasti ajoittuivat ennen kauden alkua, ei ainakaan ihan koko kesää sekoita tytön hormoonimylläkät. :)

Toistaiseksi ollaan pärjätty ilman pöksyjä, vaikka ne kaapissa varuilta ovatkin. Ainakin toistaiseksi siis tiputtelee vain vähän, tai sitten pitää itsensä hyvin puhtaana.

Snif(+snööört). Meidän tytöstä on tullut nyt aikuinen. <3

Rakkaan lapsen lukemattomat lempinimet

2010-02-20T21:17:00.003+02:00

Mietimme tässä eräänä iltana, että Sinnalle on kertynyt huikea määrä mitä hienoimpia lempinimiä. Ja jotta tämä nimittely ei jäisi vain kotiolojen katoavaksi kansanperinteeksi, niin saatamme neidin nimivariaatiot myös lukijoidemme tietoon.

Kas näin taipuu SINNA:

Simppu

Simpu

Simpari

Simpati-Sei

Simpaus Simpausson

S. Chimp

Chimp

Simsim

Chin

Simparnuikkeli

Nuikkis

Nuikku

Nuikku Minimuikku

Nuikkelström

Nuiksteri

Viineri

Viinerssön

Räkäviineri

Nakkinaama

Nakinpätkä

Pusukuono

Neiti Nokkonen

Mamman pieni paskiainen

Röntti

Rönttäpuli

Kakkamaakari

Pieni vinttikoira

Näin meillä! Nimitelkää toisianne, se tuo lämpöä kylmään talveen.

Helmiterveisiä

2010-02-09T11:26:00.007+02:00

Hei kaikki!

Kuulumisia on paljon, tärkeimmät niistä tässä:
-Sinna kävi marraskuun lopussa näyttelyssä saaden tulokseksi EH, eli Erittäin Hyvä. <3 Parit juoksutulokset kun vielä saadaan, niin eiköhän tuosta käyttövalio siis leivota. ;)
-Kilpailukirjat tulivat postissa, sekä maastoon, että radalle. Talvimaastoihin emme aikatauluongelmien vuoksi lähde kisauraa avaamaan, mutta kesän kisailuja odotamme jo innolla!
-Sinnan kalsareista puuttuu enää lahkeet (onneksi nuo pakkaset hellitti, ei ole neulojalla niin huono omatunto...)

Meidän talvi on kulunut välillä jäätyen ja välillä sulaen. Mankkaan kaatiksen sulkeuduttua on meitä vaivannut krooninen lenkkipaikan puute, jota ollaan paikkailtu koirapuistoilulla ja reissuilla kauemmas luonnon ääreen. Joulun alla löysimme Pullan ja Katin vinkistä uudeksi lenkkipaikaksi Olarinniityn metsikön, jossa liikkuu lähinnä koirallisia henkilöitä - ja niitäkin melko vähän. Ensimmäinen reissu johti onnistuneeseen eksymiseen, mikä ei näin pääkaupunkiseudulla ole kovin helppoa. Lääniä siis riittää!

Sinna on aloittanut uuden harrastuksen - kerrostalokyttäyksen. Tyttö istuu ikkunalaudalla ja vahtii pihan tapahtumia. Joskus murinalla, mutta useimmiten ilman. Murinaa aiheuttavat lähinnä erittäin epäilyttävät henkilöt, kuten lippua salkoon nostava talonmies. Taloyhtiössä alkanut putkiremontti on tuonut kyttäykseen uuden aspektin, kun Sinnan vahtipaikan välittömään läheisyyteen on asetettu lava purkutavaraa varten. Putkirempan muut vaikutukset ovat ikävämpiä, tällä viikolla alkanut kellarinpurku aiheuttaa mittavia tärinöitä ja kovia ääniä, mutta melko lunkisti tyttö tuntuu ne ottavan. Välillä vähän hätkähtelee tai käy varmuudeksi ovella murahtamassa...

Huomatkaa epäilyttävät miekkoset taustalla! Ja lämpöeriste, joka hankittiin kiviselle ikkunalaudalle, jottei pienen kyttääjän takamus vallan jäädy. <3

Viikonloppuna käytiin Olarinniityssä Hannan ja Iineksen kanssa. Sinna kunnostautui lumikroolaajana, kun heiteltiin sille lumikökkäreitä hankeen. No, veteleepä tuo välillä hangessa ihan omaksi ilokseenkin..

Paluumatkalla piipahdettiin kierrätyskeskuksessa hakemassa uusi kassillinen pehmoleluja, kun edelliset alkavat olla enemmän tai vähemmän suolistettuina matkalla pehmoeläinten hautuumaalle. Tehtiin aiemmin periaatepäätös, ettei osteta enää Ikeasta leluja koiran revittäväksi, vaan haetaan uhripehmot jostain käytettyinä. Kierrätyskeskuksesta mukaan lähtivät pöllö, kala (R.I.P), sateenkaarirekku, kärmes ja yksikorvapupu, joista suurin osa on sokeutunut ja yksi jo menettänyt sisälmyksensäkin... Ainakin iloa on piisannut jokaisesta. :)

Tässä kuvassa: Päivän tohinoista uupunut Chimp, kera uutukaisen pöllön, joka onkin saanut jo uuden partamuotoilun.

Me luvataan tihentää postaustahtia. Pyhästi. Jos sanamme syömme niin mörökölli meidät vieköön...

(hui!)

Koiraystävälliset joulumyyjäiset!

2009-11-12T16:43:00.003+02:00

Tervetuloa kaikki, julisteen saa isommaksi hiirellä klikkaamalla! Saa printata ja levittää, vieläpä oikein mielellään. :)

No news is no news.

2009-09-12T10:46:00.006+03:00

Viimeaikaiset blogimerkinnät ovat kaikki käsitelleet lähes Hesarin uutiskynnyksen ylittäviä tapahtumia: neidin ensimmäiset ratatreenit, hartaasti odotettu 1-vuotissyntymäpäivä, soolokokeen läpipinkaisu ja lopulta ensimmäinen ryhmäkoe. On tietysti mahtavaa, että meille on ehtinyt tapahtua paljon kaikkea jännittävää ja ainutkertaista, mutta totuus on kuitenkin se, että arkinen elämä räkäkuonon kanssa on - yllätys yllätys - enimmäkseen arkea. Asiaa tuumittuani tulin siihen tulokseen, että myös tylsä ja tavallinen arki ansaitsee yhden blogitekstin.

No. Ensinnäkin voin kertoa, että arki Sinnan kanssa ei oikeasti ole tylsää, eikä välttämättä edes tavallista, kun rutiinit eivät koskaan toistu pilkulleen samanlaisina. Sinna on utelias ja ulospäinsuuntautunut otus, ja melkein jokaisella aamulenkillä ihmetellään jotain uutta tai muuten vaan jännittävää. Kodin ympäristössä olevia metsälänttejä tutkitaan mitä suurimmalla tarkkuudella. Muutama viikko sitten Sinna puolittain ajoi oravan erääseen vakiolenkin varrella olevaan puuhun, ja sen puun juurella pitää edelleen käydä nuuskimassa ja tarkistamassa tilanne. Myös lenkin varrella olevasta punaviinimarjapensaasta on käyty maistamassa, tuloksena oli erittäinkin näkemisen arvoinen irvistys. Ulkoiluttava osapuoli suhtautuu ympäristöönsä aivan uudella tavalla seuraillessaan miten pitkäkuono tutkii, haistelee ja havainnoi maailman suuria ja pieniä ihmeitä. Mainittakoon kuitenkin sekin, että sateen sattuessa tutkimusmatkailijamme on yleensä kaikkea muuta kuin innokas ulkoilija, vaikka Sinna kääräistään mukavasti sadetakkiin jos yhtään tihuttelee.

Mukavuudenhalusta kertonee sekin, että neiti kömpii mielellään kainaloon, jos muu lauma on lepäämässä, ja tulee kernaasti helliteltäväksi ja hoivaamaan omiaan. Sinna on kuitenkin vielä pentuikäisen leikkisä, ja hauskuuttaa sekä itse itseään että myös kotiväkeään. Jotenkin epähuomiossa on tullut opetetuksi Sinnalle sellainen hömpötys, että jos piiloutuu peiton tai tyynyn alle ja huutaa "Nuik! Nuik! NUUUUIK!!" niin Sinna säntää välittömästi kaivamaan huutajan esiin piiloistaan, ja seurauksena on hillittömän riehuisa pusumyrsky. Typy on muutenkin älyttömän energinen ja touhukas, ja välillä elämänilo saattaa purkautua vähän vääriin kohteisiin. Työpäivän jälkeen kotiin palaavan laumanjäsenen tervehtimisharjoitukset ovat jatkuneet koko kesän, ja jatkuvat edelleen. Irtaimisto kärsii pieniä vaurioita aina toisinaan, esimerkiksi päiväpeiton sisukset ja kaikki ihmisten kuivanrapsakat asiapaperit maistuvat ilmeisesti vastustamattomalta. Välillä riehakkuus valuu yli äyräidensä, ja neiti joutuu kurinpalautukseen vaikkapa makuuhuoneeseen. (Mistä toimenpiteestä oli tässä eräänä päivänä pissilammikko keskellä sänkyä, noin kiitoksentapaisena.)

Energisyyttä kuuluu tietenkin yrittää kanavoida jotenkin järkevästi, ja Sinna onkin tänä kesänä aloittanut sekä agilityharrastuksen että lenkkeilyn. Koska lenkkeily on mitä arkisinta puuhaa, niin voimme paljastaa mitä lenkkeily meikäläisittäin pitää sisällään. Emäntä juoksee läkähdyksissä ympäri lähiseudun lenkkipolkuja, ja Sinna jolkottaa vaivattomasti mutta ei ainakaan toistaiseksi erityisen innostuneena perässä. Lenkkeilty kuitenkin on, toivottavasti se auttaa pitämään peruskuntoa yllä myös koiralla. Sinna on siitä hyvä lenkkikaveri, että se ei koskaan sano ei. Päinvastoin: emäntä olisi jäänyt sohvan pohjalle monta kertaa ilman superpallona edestakaisin sinkoilevaa koiraa. Lähdettävä on, ja hyvä niin.

Tällaisen hyperenergian tuottamiseen tarvitaan paljon polttoainetta, ja Sinnasta on kesän mittaan sukeutunut oikea herkkusuu. Muutamaan otteeseen olemme saaneet jopa huomauttelua lähestyvästä ruoka-ajasta, kun typy on käynyt raapimassa vaativasti ruokakaapin ovea. Jokunen voileipäkin on välillä tullut pihistetyksi parempiin suihin, tai oikeamminkin leivänpäälliset, jos tarkkoja ollaan. Pieni rosmo ainakin on :)

Niinpä niin. Ensimmäiseksi tuli se, että arki ei ole tylsää, koska koira tekee rutiineistakin vaihtelevia. Kahta samanlaista päivää ei yksinkertaisesti ole. Toiseksi tulee se, että jokapäiväiset, sinänsä tavalliset puuhat koiran kanssa poistavat ihmisen töistä, kiireestä ja hektisestä elämänrytmistä kertyvää stressiä tehokkaasti. Kiitokset Simpulle tästä korvaamattomasta avusta. Ja anteeksi Tuula ja Vili kun me ei olla vieläkään mökillä, mutta nyt pakkaamme räkäkuonon autoon ja huristamme jakamaan iloa teillekin! Ensi viikolla palaamme blogiin taas uusien uutisten kanssa...

Ja vielä: kyllä, Sinna on parinkin karvan verran ylikorkea! Virallinen mittaustulos on 49,6 senttiä. Eilen käytiin rokotuksilla, ja neidin elopaino oli eläinlääkärin vaa'an mukaan tasan 14 kiloa. Hyvin ovat sujuneet ainakin ruokarutiinit!

1. ryhmäkoe läpi!

2009-09-09T08:53:00.003+03:00

Sinna juoksi eilisiltana kartanolla ensimmäisen ryhmäkokeensa hyväksytysti läpi! Itseä jännitti ihan hirveästi, kun ei tuo ole koskaan pinkonut vieheen perässä kuin yksin ja yhtäkkiä laitettiinkin kaksi kaveria mukaan...

Koejuoksukavereina toimivat Iida (Hitline's Twister) ja Dita (Sökövintin Afrodite), kiitos molemmille! Iida veti ihan oman kisansa ja hävisi horisonttiin heti lähdön jälkeen juosten huiman ajan. Sinna ja Dita ottivat ensimmäisellä suoralla hieman kylkikosketuksia, mistä kenties hämmentyneenä (mutta muutoin reagoimatta) Sinna jäi hieman jälkeen - vain lähteäkseen huimaan ohitukseen ulkokautta.

Maalisuoran tapahtumia en nähnyt, kun piti juosta ottamaan koiria kiinni, mutta veikkaisin, että Sinna tuli kakkosena maaliin, käsiajalla 19.05, matkana siis 280m.

Ensi tiistaille koitetaan saada toinen ryhmäkoe, jonka onnistuessa Sinna saisi kilpakirjan kauniiseen käpäläänsä. <3

Soolokoe onnistuneesti takana!

2009-08-28T21:42:00.011+03:00

Sinna juoksi viime tiistaina soolokoejuoksun onnistuneesti Hyvinkään Sveitsin radalla. Matka oli 350m, jonka typy pinkoi aikaan 23,90! Myös velipoika Remu sai soolonsa hyväksytysti läpi, ajassa 23,85. :) Huhujen mukaan myös kaksi muuta sisarusta on suoriutunut urakasta kiitettävästi. Onnittelut muillekin!

PS. Sinna oli ehkä maailman söpöin punaisessa uimapukumanttelissaan. <3

Poseerausta kieli poskella.

Neiti on muuten melko kärsimätön odottelija... Saattoi siinä päästä haukahdus, jos toinenkin...

Luonnollisesti toinenkin puoli koirasta on komia.

Vihdoin vieheen perässä. Kuvan vasemmassa reunassa poseeraa juoksun arvostellut tuomari.

Mahtavat jarrutukset..

..."Kiinni jäit, senkin ketku!"

Ja samat sanat... ;)

Hyvä SIMPARI! Nyt alkaakin sitten harjoittelu ryhmässä juoksun osalta. Ryhmäkoejuoksut saattaa kyllä jäädä ens vuoden puolelle, kun alkaa tämä kausi uhkaavasti lähetä loppuaan ja allekirjoittaneen työt on ihan omituisiin aikoihin järjestetty. Grr. No, torstaina toivottavasti saadaan järjestettyä itsemme Kartanolle pentueen 1-v tapaamiseen, yritys ainakin on kova!

Ja niin on kulunut vuosi.

2009-08-25T09:18:00.037+03:00

Elokuun kalenterilehdelle oli jo hyvissä ajoin raapustettu 23. päivän kohdalle merkintä: SINNA 1V!!! Ensimmäisen kokonaisen vuoden, siis ensimmäisen ihkaoikean synttärin, kunniaksi oli suunniteltu mitäpä muuta ihanaa kuin syntymäpäiväkakun syömistä. (Sinna vihittiin tähän ikiaikaiseen rituaaliin jo puolivuotissynttärinä, kun allekirjoittanut ei voinut kuvitellakaan voivansa odottaa yksivuotispäivään asti.) Tärkeän päivän muu ohjelma päätettiin olla päättämättä sen kummemmin.

Sinnan syntymäpäiväohjelma muotoutui varsin hauskaksi. Lähdimme aurinkoisen viikonlopun kunniaksi reissuun: vierailimme Porvoossa, ja neidillä riitti jännittävää tekemistä koirakavereiden kanssa. Sinna oli kovasti innoissaan päästessään jo vähän jyvälle isompien tyttöjen touhuista, ja vikkeläkinttuinen päivänsankari ryhtyi metsäretkellä pinkomaan keppien perässä muiden mukana. Tyttö oli seurasta niin tohkeissaan, että edes yöuni ei meinannut maistua, omista turvallisista eväsnappuloista puhumattakaan. Maanantaina piipahdimme vielä Sondbyssä koirien uimarannalla, ja Sinna pulikoi riemuissaan vilpoisessa merivedessä. Rakkaan frisbeen perässä, kuinkas muuten. Kotiin kyörättiin rättiväsynyt ja hiekalla kuorrutettu mutta ilmeisen onnellinen olento.

Päätimme lopulta säästää syntymäpäivän maukkaimman sisällön, nimittäin synttärikakun, nautittavaksi vasta kotioloissa. Pahaa-aavistamaton juhlakalu painui suorinta tietä päiväunille, joten kakkuoperaatiota päästiin suorittamaan kaikessa rauhassa.

Erinomaisen perusmateriaalin räkäkuonon synttärikakulle tarjosi tuo äitien tekemän ruoan ikuinen kiintotähti, nimittäin maksalaatikko. Sinnan kakkuun valittiin rusinaton versio. Kunnon kakkuun kuuluu luonnollisesti myös kuorrutus, jonka virkaa toimitti tällä kertaa saksalais-ranskankermainen maitotuoteasia. (Huomattavasti paremman tuloksen saa kuitenkin aikaan kreikkalaisella jugurtilla, kotoisasti partaäijällä.) Ja koska kyse oli juhla-ateriasta, niin koko komeus kasattiin suuren maailman tyyliin isolle lautaselle.

Runko-osaa eli maksalaatikkoa voi a) ensin irrottaa laatikosta hirveällä raivolla, ja sitten

b) työstää mieleisen kakulliseen muotoon.

Kuorrutuksen silotteleminen kakun päälle oli yksinkertaisesti ihanaa. Tai ehkä olikin kyse maksalaatikon hautaamisen terapeuttisesta vaikutuksesta?

Ja sitten koristeet. Päivälliskokilta liikeni hieman poronlihasiivuja kakun reunoja somistamaan, ja päälle taiteltiin vielä vähän ylimääräistä hömppää tutuista koiranherkuista.

Kas näin! Moni kakku päältä kaunis, mutta harva maksalaatikkoa sisältä. Enää piti herätellä sikeästi koisaava synttärisankari maistamaan lopputulosta.

Neidin yksivuotiskakku tarjoiltiin juhlallisin menoin keittiön lattialla. Vastaanotto ei ollut aluksi järin haltioitunut; Sinna oli reissun riemuista aivan naatti, eikä ehkä vastaheränneenä kovin nälkäinenkään.

Lopulta pienen eläimen uteliaisuus kuitenkin voitti. Sinna pääsi kakun makuun, ja syödä massutti tarmokkaasti.

Puolivuotiskakun jäljiltä jäi puhtaaksi nuoltu lautanen, yksivuotissynttäreillä kakusta meni vain neljännes. Ehkä juhlapäivä oli sen verran jännittävä, että uni voitti. Hyvä niin.

Kokonainen vuosi on vierähtänyt, eikä Pikkutiikerimme enää olekaan kovin pieni. Ällistelemme ihmeissämme ajan hurjaa juoksua. Vasta hetki sitten jaloissamme pyöri pikkuinen, pehmeä pampula, joka joutui ponnistelemaan ankarasti kyetäkseen kampeamaan itsensä sohvalle uuden laumansa pariin. Tänään tiikeri kävelee paikalleen sohvalle vaivatta. Kyllä, Sinna on kasvanut suureksi ja voimakkaaksi, ja toisinaan ihmettelemme mihin se pieni tirriäinen oikein katosi. Mutta kotiväkensä iloksi (ellei joskus jopa riesaksi) Sinna on kuitenkin vielä henkisesti, no, täysi pentu. Vauhtia ja vilskettä riittää; ehkä ei ole syytä ihmetellä kuinka aika tuntuu kiitävän, kun lapsukainen ryydittää elämäämme seitsemänä päivänä viikossa.

Ensimmäinen vuosi Sinnan kanssa on ollut ihmeellistä aikaa, paljon on ehditty kokea, paljon enemmän on toivottavasti edessä. Tämä lienee hyvä sauma kiittää Kiiturin väkeä ja kaikkia muita ihania tukijoukkoja, joiden avulla on päästy näinkin pitkälle: kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos, täydestä sydämestä.

PS Sinnan blogiin lisättiin uusi sisällöntuottaja, Suvi, joka on ollut alusta asti varsin tiiviisti mukana tiikerineidin elämässä.

PPS Aiemmin kesällä lupasin, että kun Sinna on täyttänyt vuoden, en enää kutsu sitä pieneksi eläimeksi. Mutta kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ovat ehkä jo ehtineet huomatakin, ei lupauksen pitäminen tainnut aivan onnistua. Pahnanpohjimmainenhan tuo kuitenkin on - mutta kuinka kauan?

Kymmenen kuvaa kesästä

2009-08-10T21:14:00.002+03:00

Niin on taas aika hurahtanut ja blogin päivitys jäänyt tärkeämpien asioiden tieltä. :) Tässä on vähän kuvia meidän kesän varrelta.

Sinna poseeraa Rajasaaren kallioilla. Ollaan käyty vähän uusissa paikoissa juoksemassa ja koiriin tutustumassa, kun meidän oma kaatopaikka on raivaustraktorien valtaama.. :( Tuliaisina näiltä reissuilta saimme vissiin nenäpunkin, joka on kuitenkin karanteenin ja lääkkeiden turvin hoidettu nyt pois päiväjärjestyksestä. Viikon pari tuo kerkesi pärskiä ennen kuin havahduimme siihen, ettei aivastelu enää ollut ihan normaalin mitoissa.

Sinna on tutustunut veteen. Mökillä kokeilimme uusia pelastusliivejä ja hyvinhän ne kannattelivat!

Myös ilman liivejä on uitu. Tuusulassa hiekkakuopalla Sinnalle kävi ylivoimaiseksi katsella frisbeeilottelua rannalta, joten tyttö hyppäsi suurella loikalla rantakiveltä uimaan. Alkukesän vettä jokapuolelle roiskiva suohirviö on ajan mittaan jalostunut oikein tyylikkäästi koiraa uivaksi vesipedoksi. Auringonpaisteella uiminen on hauskaa puuhaa, vaikka vedestä noustua yllättääkin melko pian vilu. Kesä kuivaa minkä kastelee, joten hetken päästä tsubu on taas vedessä, toisinaan kepin perässä, toisinaan ihan oma-aloitteisestikin. :)

Sinna on osallistunut kesällä myös moniin tapahtumiin, tässä ollaan Helsinki Prideilla. Tytön sateenkaaripanta näkyy vähän huonosti, mutta nenän asennosta voi päätellä, että jännittävää oli. :D

Ollaanhan me kesällä toki radallekin päästy. :) Treeneissä ollaan käyty maanantaisin Kartanolla ja tiistaisin toisinaan Hyvinkäällä. Viime viikolla saatiin Hyvinkäältä ensimmäinen kellotettu juoksu, tyttö pinkoi 280m aikaan 19 sekuntia!

Tässä surullinen kuva muistutukseksi kaikille - älkää ihmiset jättäkö eläimiä yksin kuumaan autoon! RIP Rotta Matikainen. ;<

Ja loppuun vielä muutama kuva lauantai-illalta Rajasaaresta.

Suvi ja Sinna.

Ensimmäiset ratatreenit!

2009-06-01T21:50:00.003+03:00

Tätä päivää onkin odotettu. :)

Kartanolla alkoivat tänään pentutreenit ja olimme Simpun kanssa ajoissa jo vähän ennen kuutta paikan päällä. Tästä hyvästä meidät palkittiinkin vuoronumerolla... 31! Pitkään piti odottaa ennen kuin vieheen perään päästiin, mutta mikäs tuossa odotellessa, kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja nestehuolto oli kunnossa. Odotellessa päästiin moikkailemaan tuttuja ja tuntemattomiakin. Simpulla meinasi tulla naapurileirin cirnecon(?) kanssa nokkapokkaa, kun kumpikaan ei olisi tahtonut irroittaa otettaan "the risusta"... siinä sitten nenät vastakkain äristiin tiukassa hammasotteessa... on meillä niin fiksu koira. ;)

Odotuksen jälkeen pääsimme vihdoin koittamaan onneamme vieheen perässä. Vielä matkalla lähtöpaikalle Sinna meinasi, että kaverin kanssa leikkiminen voisi olla kivempaa, mutta heti kun tytsi sai vieheen näköpiiriinsä, ei enää muut asiat kiinnostaneet. Sinna ampaisi vieheen perään kuin tykinsuusta ja määrätietoisen jahdin päätteeksi patsasteli viehe hampaissaan kuin paraskin metsästäjä. :) Toisen vedon otimme kopin läpi, eikä tyttö tainnut edes mitään koppia nähdä, sen verran nopeasti lähti vieheen perässä pinkomaan. Taitava!

Kotitreeneistä on siis tosiaan ollut apua. Rakentelimme tässä muutama viikko sitten isän armeliaalla avustuksella käsivieheen vanhasta yksipyöräisestä. Ainoa vika hienossa laitteessamme on suhteellisen pieni kela (siis se renkaan vanne, johon naru kiertyy). Sinna juoksee niin nopeasti, että siinä saa vetäjä vispata ihan tosissaan, ettei koira saa viehettä heti kiinni.

Jos oli tätä maanantaita odotettu, niin nythän se kuume vasta nousikin! Seuraavia treenejä odotellessa. :)

Äiteenpäivää ja mökkikauden avaus!

2009-05-10T14:13:00.006+03:00

Ja niinhän se on taasen vierähtänyt tovi jos toinenkin edellisestä postauksesta... ja suunnasta jos toisestakin on vähän pyyhkeitä aiheesta sadellut.. :) Joten nyt, kaikille teille tositiikerifaneille on luvassa oikein ihana kuvapostaus.

Meidän mökkikausi aukesi vappuviikonloppuna, kun Sinna lähti Tuulan ja Vilin kanssa mökkeilemään ja emäntä karkasi Turkuun humputtelemaan. Pakkasin tytölle mukaan ensiapulaukun kyypakkauksineen ja punkkipantoineen, Poukamassa kun niitä pieniä kakkiaisia tuppaa pyörimään.

Kyypakkaukselle meinasi tulla käyttöä koiran keskeyttäessä erään luikertelijan auringonoton. Onneksi Vilin karjaisu oli pysäyttänyt koiran ja saanut käärmeen kaikkoamaan matkoihinsa... Toivottavast seuraava kohtaaminen tapahtuu yhtä suotuisissa merkeissä.

Sinna löysi jo edellisenä viikonloppuna kuopankaivuun ilot ja sama puuha jatkui myös mökillä. Tytöllä on ollut tapana piilottaa kaikki saamansa herkut joko minun sänkyyni tai sohvan tyynyjen väliin ennen niiden kelpuuttamista ruoaksi. Tämä oli siis luonnollinen jatkumo... Sinna hautaamassa possunkorvaa kukkapenkkiin... :P Hieno tyttö!

Mökillä on toki muutakin tekemistä, kuin possunkorvien piilottelu. Voi käydä esimerkiksi uimassa. Lauantaina oli viileämpää, joten tyttö kävi vain keppien perässä vähän tassuja kastelemassa, mutta perjantaina oli kuulemma aivan oma-aloitteisesti juossut uimaan asti. Oli vissiin ollut vähän kuuma. :)

(Sinna etsi aarteita myös rantahietikosta.)

Kävimme kokeilemassa myös veneilyn iloja, joihin Sinna oli tutustunut jo aiemmin "isovanhempien" seurassa. Aluksi oli kuulemma pelottanut, mutta meidän reissulla tyttö käyttäytyi kuin vanha merenkävijä. Tosin pari kertaa osoitti hieman liikaa mielenkiintoa mahdollista uimahyppyä kohtaan... Tällä kertaa siirrettiin vain vene oikealle paikalleen, mutta seuraavia reissuja varten täytyy ostoslistalle laittaa pelastusliivit kokoa koira.

Maalla tosiaan on mukavaa. :) Sinna otti mökkeilystä ilon irti ja yritti vissiin hieroa turkkiinsa hieman eau de Poukamaa tulevia kaupunkipäiviä varten. Espoossa kun tyttö joutuu tyytymään parvekkeellamakoiluun.

Kuten otsikossa jo mainitsinkin, on tänään äitienpäivä. Tässä siis kuvaterveiset niin omalle kuin Sinnankin äidille ja tietenkin kaikille äideille, jotka tämän sattuvat lukemaan. :)

Velipoikaa morjenstamassa

2009-03-12T14:47:00.012+02:00

The Reiästä huolimatta päätimme lähteä Turun reissun kunniaksi Raision puolelle morjenstamaan Tappi-veljeä.

Vierailu lähti käyntiin halailulla. Liekö sisarukset tunnistaneet toisensa, kun näin lämpimissä merkeissä aloitettiin? :D

Ja sama hieman lähempää...

Välillä piti näyttää vähän juoksutaitoja. Tappi oli n. 4cm ja 3kg Sinttua isompi, joten "pikkusisko" joutui juoksukisassa hieman altavastaajan asemaan.. Typy teki kuitenkin urheita loikkia yrittäessään pysyä velipojan vauhdissa mukana.

Juoksupuuha veti voimat hetkeksi, joten oli syytä keskittyä rauhallisempiin puuhiin. Tappi sai hampaisiinsa SUUREN kepin, jota siskokin olisi voinut hieman järsiä..

Varovainen lähestyminen...

Sitten hieman "keskustelua" aiheesta.

Tappi & keppi ottivat jalat alleen, eikä sisko pysynyt enää perässä.

Simpari sai jäädä sivustakatsojan rooliin.

Mutta ei hätää. Tappi sai pitää keppinsä...

...ja Sinttu tyytyi hieman pienempään. :)

Pienen lepotauon jälkeen käytiin taas asiaan. Tässä painiotteita à la NN-siskokset:

Tässä on päätä sekä häntää. Aina ei vaan tiedä mikä on kenenkin...

Pikkusisko pyrki niskan päälle.. Kokoerosta huolimatta Sinna ei missään vaiheessa ollut luovuttamassa leikkiä. Viimeisillä voimilla piti vielä yrittää näyttää velipojalle kuka oikein on kukakin. Huomatkaa Tapin kärsivä ilme. :D

En edes katsonut kuinka kauan nuo kakarat riehuivat, mutta väsymys alkoi jo pikkuhiljaa näkyä. Värin lisäksi tyypit jakavat myös pitkäkielisyysgeenin:

Sisätiloissa oltiin jo niin väsyneitä, että painia piti jatkaa vaakatasossa.. :D

Suuret kiitokset sunnuntaiseurasta, riehukaverista ja kakkukahveista Harrille perheineen! :) Tuo koira ei ehkä koskaan ole ollut niin väsynyt, kuin sunnuntai-iltana. Hyvä kun sai iltapissille raahattua.

Me tullaan varmasti uudemman kerran vähän keväämmällä käymään ja silloin toivottavasti ilman reikiä. Mahdolliset onnistuneet kuvat on tervetulleita, osoite löytyy tuosta profiilista.

Taudinkuvaus

2009-03-12T14:23:00.009+02:00

Tässä vähän kuvia Simpuran vastoinkäymisistä.

The Reikä:

Potilas hetki ennen putoamista:

Kotona väsytti vielä melkoisesti:

Jotain hyvääkin tässä reiässä, uusi raitapaita:
Simppu vissiin päätti, että jos kerran hän kärsii, olisi muidenkin syytä. RIP jääkarhu. :(

Sinttu sairastaa

2009-03-05T18:10:00.004+02:00

Mun piti tehdä kunnon postaus nyt, kun on pitkästä aikaa hetki istua alas. Matkustin tarkoitusta varten ihan Turkuun asti retriittiin.

Kameran otin mukaan, kuin myös laturinkin, jotta voisin latailla kuvat koneelle ja ottaa lisää. Unohdin ainoastaan sen usb-piuhan, millä kuvat siirretään.... Mihin sitä nyt sellaista voi tarvita? :P

No. Koitetaan niitä tuhatta sanaa sitten.

Oltiin Simparin kanssa viime lauantaina Mankkaalla ulkoilemassa. Typy juoksenteli suunnilleen omaa kaliiberiaan olevan villakoiran kanssa hetken aikaa. Asusteena tässä vaiheessa oli lainakalsarit. Villakoiralla oli kuitenkin ärsyttävä tapa nappailla vaatteesta kiinni, eikä Sinnalla vaikuttanut olevan kovin kylmä, joten luovuimme kalsarista (johon myöhemmin huomasin sittenkin tulleen pienen hampaanreiän. grr.).

Tytöt jatkoivat juoksentelua ja me kävelyä. Vastaan sattui isompi joukkue koiria omistajineen, niin isoja kuin pieniäkin, eikä tilanne vaikuttanut erityisen kiista-alttiilta, joten en Sinnaa sen kummemmin käskenyt pois tutustumasta. Periaatteena on ollut, että koira saa rauhassa moikkailla vastaantulijoita, jos ollaan vapaana ja vastapuoli myös. Kaikkien kanssa ei toki jäädä leikkimään, jossei leikit sovi yhteen.

Sinna riehaantui uudesta seurasta sen verran paljon, että alkoi ryntäillä ominaiseen tapaansa pää viidentenä jalkana ja tämä oli vissiin yhdelle isommista koirista liikaa. Sinnan singotessa ohi, yritti tyyppi vissiin napata kiinni, tuloksena 1 kpl vinkuvaa whippettiä.

Näin tilanteen kyllä, mutta luulin, että koira oli vaan juossut Sinnaa päin ja tarkistin, että jalat ovat kunnossa. Vasta hetkeä myöhemmin huomasin, että Sinnan lavan kohdalla törröttivät karvat omituiseen suuntaan ja lähemmin tarkasteltuani näin, että ihossa oli pikkusormen pään kokoinen reikä. Sinna ei ensijärkytyksestä toivuttuaan ollut millänsäkään, vaan jatkoi juoksemista normaaliin tapaan. Vähän harmitti, että olin ottanut kalsarit pois, olisi voinut jäädä iho rei'ittämättä..

Haava näytti melko pieneltä, eikä vuotanut ihmeemmin, joten en oikein tiennyt mitä sen kanssa tulisi tehdä. Soitin Katille, joka neuvoi lähtemään tarkistettavaksi ja tikattavaksi, joten ajelimme Mevettiin samoin tein. Pienen odottelun jälkeen pääsimme tutkittavaksi. Sinna rauhoitettiin ja mun sydän meinas särkyä, kun pikkuinen nukahti pöydälle melkein minuutissa. Odottelimme tutkimusten ajan Suvin kanssa eteisessä ja tutustuimme anturansa satuttaneeseen novascotiannoutajaan sekä kunnioitustaherättävän kokoiseen leonberginkoiraan, joka vyöryi sisään vasta kun muita koiria ei ollut näkyvissä. (Oven takaa kuulimme ähinää, kun koiraa punnittiin ja se painoi 68 kiloa!). Sinnan painoksi mitattiin 11 kiloa.

Potilas tuotiin myöhemmin paketoituna ja tokkuraisena meille ja lähdimme 3oo euroa köyhempänä kotiin päin. Onneksi on vakuutus...

Sinnalla oli pienen reiän alla ollut suuri haavaontelo ja toimenpiteen jälkeen sillä oli entisen reiän lisäksi toinen kainalossa ja näitten välillä keltainen kumiletku, dreeni. Saimme ohjeeksi huuhdella haavaa päivittäin, jotta se puhdistuisi kunnolla. Ensimmäisen huuhtelun aikana meinasin pyörtyä, mutta sittemmin nekin menivät hyvin.

Sinna on ollut koko viikon aika hiljaista tyttöä, antibiootit ja kipulääkeet taitavat väsyttää melko lailla. Tänään poistettiin tikit ja haava(t) näyttävät ihan hyviltä. Toivottavasti umpeutuvat nopsaan, viikon päästä olisi tarkoitus lähteä moikkaamaan velipoikia.

Katsotaan miltä tuo haava ja Simparin kunto näyttävät viikonloppuna. Mikäli hyviltä ja tyttö on voimissaan, voitaisiin ehkä tuppautua Raisioon Tappi-veljen luokse kyläilemään. :)

Otinpa sitten kännykällä kuitenkin kuvan raitapaita-joukkueen uudesta jäsenestä. :)

Sinna 6 kk!

2009-02-23T13:09:00.004+02:00

Niin se on hulahtanut aika! Paljon onnea myös sisaruksille! :)

Tämmöinen pampula sieltä kotiin tuli 4 kk sitten...

Ja tällainen nuori neiti siitä on kasvanut. :)

Sohvista otin nyt viikonloppuna suojaukset pois.. olinkin jo unohtanut, että mulla on joskus ollut ihan tyylikkään näköinen koti. :)

Terveisiä talviunilta

2009-02-19T00:44:00.009+02:00

Hei pitkästä aikaa! Olemme vaipuneet Sinnan kanssa talviuneen, joten emme ole jaksaneet päivittää blogia. Nyt on kuitenkin uusi pokkarikamera taskussa ja sitä myöten uusia kuvia, joten seuraa kuulumisia pitkästä aikaa. :)

Sinna pääsi ensimmäistä kertaa ihkaoikealle juoksuradalle, kun kävimme Tuomarinkartanolla vinttikoiraulkoilussa parina tammikuisena sunnuntaina. Koiralla oli pääosin hauskaa, joskin omistajaa hirvitti, ettei pikkuinen jää jalkoihin.. Ja tulihan sitä osumaa jonkun verran otettuakin, onneksi ei mitään vakavampaa. Velipoika Dinoakin tuli samoissa karkeloissa morjestettua, sillä kertaa ei vaan sattunut kameraa mukaan. Samaa kaliiberia näyttivät sisarukset olevan edelleen.

Olemme käyneet Sinnan kanssa Mankkaan vanhalla kaatopaikalla melkein päivittäin juoksentelemassa. Paikka on mukavasti syrjässä, joten tytski saa vetää vapaana ja usein sattuu myös leikkikavereita reissun varrelle. Tässä esitellään (kohta jo pieneksi jäävää..) mummin tekemää nuttua sekä Myyltä lainattuja kalsareita. Kalsarit saivat muuten kartanolla ansaittua huomiota, olen unohtanut kysyä Katilta mistä noita saa tilata. Sinna voisi ensi talveksi ottaa sopivan kokoiset, nuo Myyn kalsongit kun taitaa jäädä kohta pieneksi..

[Myyn kalsongeista puheenollen, käytiin viikko sitten hummaamassa ja tytöt olivat suunnilleen saman korkuisia. Sinnalla vaan vuoden verran ikää vähemmän... :) Ans kattoo kuinka iso klohmo tuosta oikein kasvaa.]

Mankkaalla tuli tosiaan eilen painittua oikein urakalla. Sinna puhkui virtaa, kun törmäsimme tuplasti isompaan Minniin (hoffi?). Minnin omistajan pitäessä kirjaa päätyi telmintä Sinnan 4-0 voittoon. Ja tässä siis laskettiin vain selätykset. Sinnan vauhti ja ninjamaiset liikkeet olivat vissiin liikaa isommalle tytölle... :) Ps. se karahka Sinnan pyllyssä on nk. "häntä".

Leikki oli välillä vähän hurjan näköistä, mutta kumpikaan ei valitellut eikä yrmyillyt, niin mikäpä tuossa telmiessä. Välillä piti tietty huilailla ja syödä vähän lunta ja näyttää kuvaajalle kieltä:

Painiminen tuplasti isomman kanssa ei tietysti yhdelle päivälle riitä, joten Sinna päätti painia vielä tuplasti pienemmän kanssa.

Tässä tyypillinen ravistushetkonen. En ymmärrä miten nuo raajat voi liikkua kolmeentoista eri suuntaan samanaikaisesti...

Ulkoilun jälkeen on hyvä lepuuttaa. Tällä soffalla Sinna viettää suurimman osan päivistään vahtien Mouka Filmin rauhaa. (Jota tosin uhkaa lähinnä neiti itse..). Pääsipä muuten tyttö Kansakunnan Olohuone-dokkarin lopputeksteihinkin, taiteilijanimellään Sinna Silppuri! :)

Ai juu. Eräs projekti on tässä työn alla, laitan linkkiä, kun on jotain kuonoa pitempää... Siihen asti voitte odotella Whippet-lehden kolahtamista postiluukusta! :)

Luistelua

2009-01-04T17:48:00.009+02:00

Käytiinpä me tuossa joulun pyhinä myös Porvoon suunnalla kääntymässä. Metsälenkki vei pienen lammen ohi, johon olivat jo pakkaset jäädyttäneet kauniin luistinkentän. Isompien opastuksella tutustui myös Sinna luistelun jaloon taitoon:

Jääprinsessa. <3

Vanha vuosi pakettiin

2009-01-01T13:15:00.018+02:00

Joulunaika on ollut niin kiirusta täynnä, että on jäänyt postailut väliin. Uuden vuoden kunniaksi ajattelin laittaa tänään kuvapostauksen ja jättää höpinät vähän vähemmälle. :) (Toissapäivänä käytiin rokotuksilla ja tyttö painaa 8,8kg. Ei se enää ihan yhdellä kädellä kepeästi nouse niin kuin alkuun..)

Kuvat on käänteisessä järkässä, tuoreimmat ensiksi:

Jouluaattoa vietimme Haminassa, jossa Sinnan kaverina oli italianvinttikoira Masa. Kuva hämää vähän, koska oikeasti Sinna oli puolessatoista kuukaudessa kasvanut Masasta ohi.

"Mummin", äitini, tekemä jouluasu! <3

Sinna askarteli joulupäivän kunniaksi seinään reiän...

...näillä hampailla. :) Kulmurit on vielä maitokamaa, mutta eteen pukkaa jo rautahampaita. Kaikki etuhampaat on tytöltä pudonneet.

Mökillä kuusenhaussa. Esittelemme Sinnan kanssa uutta temppua. :)

Puuhund.

Mankkaalla lenkkeilemässä, kerrankin paikoillaan..

Mulla on vielä vähän opettelemista juoksevan koiran kuvaamisessa.. :) Varsinkin alkava hämärä vaikeuttaa tehtävää huomattavasti!

Mankkaalta.

Ja toinenkin.

Nämä kuvat on otettu Haltialasta, jonka kävimme korkkaamassa _hyvin_ märkänä päivänä. Sinna ja Suvi.

Haltialasta.

Myyn kanssa ulkoilemassa Mankkaan kaatiksella.

Tässäpä näitä oli kerrakseen. :)

Puli-puli

2008-12-08T21:04:00.005+02:00

Ja niinhän se taas menikin. Lumi. Jouluksi sais kyllä viimeistään tiputtaa uuden kerroksen, oli se sen verran hauskaa puuhaa tuo lumessa pyöriminen. :)

Sinnan kanssa on elämä pyörinyt mallillaan. Viime viikolla käytiin Outin ja Jennin ja kahden mustan kanssa golffarilla pyöriskelemässä. Sinnalla oli hurjan hauskaa, vaikka sää olikin inhottavan kylmä ynnä kostea. Tyttö sai juosta kylliksensä Lennun kanssa. Cami tyytyi kanniskelemaan keppiä ja katselemaan nuorison menoa kauempaa. Golffarireissu täytyy kyllä ottaa uusiksi!

Olemme käyneet tiirailemassa uusia ulkoilumaastoja muutenkin. Mankkaan kaatopaikalla on nyt tullut käytyä muutamana päivänä ja vaikuttaa vallan mukavalta ja juoksemiseen sopivan syrjäiseltä paikalta. Viikonloppuisin tungos taitaa ainakin toistaiseksi pitää meidät joko remmin päässä tai muilla mailla, mutta arkipäivisin meidät kyllä voi bongata. Jos joku sattuu tunnistamaan, niin tulkaa moikkaamaan! Tänään törmättiin hämärän laskeutuessa Alma-rhodeen, jonka kanssa Sinna sai tepastella. Kaveri oli vähän isonlainen leikkeihin, välillä tyttöä hirvitti, kun toinen haukahteli, mutta seuraavassa hetkessä seurasi pikkarainen taas tiukasti perässä, että mihin se kaveri oikein on menossa... :)

Minä olin taas viikonlopun Turussa heilastelemassa, joten Sinna sai jäädä vanhemmille koiraterapeautiksi. Sinnan viikonlopunviettopaikasta käytiin tiukkaa vääntöä, jonka äiti voitti ilmoittamalla, että heitä on enemmän ja heillä on useampia uusia leluja sekä kuppeja. Ilmeisesti olivat viihtyneet toistensa seurassa puolin sekä toisin. Kotona minua oli vastassa iloisesti tervehtivä tyttönen, joka oli tainnut nukkua koko päivän - yhtään tuoretta pissilammikkoa en ainakaan löytänyt pitkästä 8h yksinolosta huolimatta!

Äitiltä tuli aamulla ihana tekstiviesti: "Se on pelkkää tiivistynyttä iloa koko pieni otus ja myös omituista hellyyttä ja rakkautta. Kiitos, että saatiin taas Sinnaterapiaa!" Ps. Äiti väittää, että Sinna painaa 7.3kg. En usko! Ei se voi! O_o [edit: ÄITI SIIS VÄITTÄÄ, ETTÄ SINNA PAINAA 8.3kg!?! Nyt en ainakaan usko!!!]

Lumi tuli

2008-11-25T01:06:00.006+02:00

Niin se on satanut Espooseenkin ensilumi. Sitä tuntuu tänä vuonna riittävän! :) Kaikki eivät lumesta niin piittaa, mutta minusta on ihanaa, kun yölläkin näkee eteensä ja vaikka kuinka olisi kengät täynnä lunta ja häntäluu murskana, niin on se sen arvoista.

Raahasin Sinnan viime viikolla ulos heti kun ensimmäiset hiutaleet alkoivat taivaalta putoilla. Tyttö ei ihan tainnut tajuta mistä oli kyse.. ja ollakseni rehellinen, ei se niin kovin ihmeellinen sade lopulta ollutkaan, muuttui loskaksi saman tien kun maahan asti ehti.

Lähdin viikonlopuksi häävierailemaan Turkuun ja jätin Sinna vanhempieni hoteisiin. Ja sittenhän sitä lunta tulikin oikein urakalla. Sinna ei kuulemma ollut järin innostunut lumimyrskystä, vaikka hiutaleita olikin leudommassa säässä kivaa jahdata. Päällä oli tietenkin mummin (toim. huom. minun äitini, Sinnan "mummi") tekemä nuttu, jossa on toistaiseksi vielä hieman kasvun varaa.. :)

Tänään palasin itse sivistyksen pariin ja lähdimme Sinnan kanssa ensi töiksemme rokotuksille. Tyttö olisi halunnut pussailla kaikkia eläinlääkäriasemalla pysähtyneitä, eikä edes tainnut huomata rokotusta. Eläinlääkäri katsoi turvonnutta varvasta ja totesi, ettei sitä kannata nyt kuvauttaa, koska sille ei kuitenkaan voisi mitään tehdä. Lopetan siis itsekin sen murehtimisen. Sydänäänet olivat kohdillaan ja purentakin sai kehuja. Tyttö painaa nyt 6.5kg. ..melkein tuplasti sen, mitä tullessaan!

Rokotusten jälkeen piipahdimme Tapiolan Stockkalle hankkimaan Sinnalle palkintolelua (vaaleanpunainen possu). Kaikki vastaantulijat olivat hyvin ihastuneita pinkkiasuiseen tyttöön, joka saikin pusutella lisää ja lisää ja lisää... Ehkä Sinnan elämän onnellisin päivä. :) Törmäsimme myös erääseen perheeseen, jonka kanssa jäätiin juttelemaan. Kertoivat käyvänsä Mankkaan vanhalla kaatopaikalla juoksuttamassa isovillakoiraansa ja otin vinkin ilolla vastaan. Eiköhän mekin sinne suunnata, kunhan nuo rokotukset saavat ensin vähän vaikuttaa.

Nyt illalla ollaan käyty tytön kanssa lumikävelyillä. Ulkona on ihanan rauhallista, kun missään ei liiku ketään ja katuvalot valaisevat lumista maisemaa. Sinna ei muista palella, kun pysytään koko ajan liikkeessä tai keksin sille tekemistä. Hurjan hauskaa on pyydystää lumikokkaretta, jota potkiskelen kävellessäni eteenpäin. Samoin olemme etsineet hangesta hiiruja (minä potkin lunta ja höpötän sekopäisenä "mikäsielläkatsomikäsielläononkosiellähiiru!onkohiiru!katso!missäon?!" ja Sinna pyörittelee päätään ja välillä hyökkää hankeen naama edellä). Sinnan tavaramerkiksi on muodostunut kasa lunta nenän päällä. :D Sitä nenää kun riittää ja se on tungettava joka paikkaan. Ihana Sinna. :)

Kepposia

2008-11-13T01:45:00.007+02:00

Olin niin innoissani kertomassa kaikista kivoista koirakavereista, että unohdin neidin edesottamuksista puolet. Siis ne huonot puolet..

Meidän ensimmäisinä yhteisinä päivinä oli jo muutamat kakkakepposet, joista tännekin kerroin. No, ei kahta ilman kolmatta. Sinnalla on ihastuttava tapa heti kakattuaan rynnätä suu ojossa hotkimaan tuota tuoretta, lämmintä, höyryävää herkkua... useimmiten onnistun estämään nämä aikeet, mutta en toki aina toimi valonnopeudella. En ainakaan juuri herättyäni.

Eräänä aamuna (liekö tuo vielä ollut yötä, pimeää ainakin oli) heräsin tutuhkoon maiskutuksen soundiin ja heitin valot päälle, niin eiköhän tuo keppostelija vetele viimeisiä nokareita sanomalehtipediltä.. En sitten ehtinyt väliin. Jatkoimme tytön kanssa unia, minä yrittäen vältellä neidin hieman eau-de-caccalta tuoksahtavaa henkäisyä ja vielä mukavampia pusuyrityksiä. Parin tunnin kuluttua herään siihen, että tyttö vääntelehtii ja pykii. Ehdin olla hetken kauhuissani, että nyt se tukehtuu johonkin, mutta turhaan. Ystävämme aamukakka oli vaan tulossa ulos niin sanotusti väärästä päästä. Siinä se oli sitten lakanalla. Ja olisi mennyt vielä toisen kerran kierrätykseen, ellen olisi ehättänyt väliin.

Lakana siis meni vaihtoon. Ja etteivät keppostelut loppuisi lyhyeen, oli tyttö pissannut sänkyyn sillä aikaa, kun tungin lakanaa pesukoneeseen. Myös uusi lakana kirvoitti pissantuoksuiset vastalauseet.. joten kyllä, sänkyyni on pissattu kahdesti. (sikäli kun tiedän..) Kolmas lakana oli kaiketi enemmän neidin mieleen, sillä sitä ei toistaiseksi ole silattu minkäänlaisilla uusilla tuoksuilla.

Niin. Kyllä meillä toki aamuöisin tehdään muutakin kuin pissitään ja kakitaan. Askartelu on myös ollut suuressa suosiossa:

YTV:n matkakortti oli se. Nauroivat minulle, kun vein sen palvelupisteeseen ja sanoin, että tarttisin vissiin uuden.... mokomat.

(edit: ei Sinna sittenkään pitänyt siitä kolmannesta lakanasta. :( hän taitaa pitää enemmän pitsistä, vanhanaikaista tunnelmaa on haettu pienin hampain lakanaa tuunaamalla..)

Koirakavereita ja jalkavammoja

2008-11-12T18:56:00.013+02:00

Nyt on ollut hävettävän pitkä tauko bloggauksessa, johan tässä alkaa itsekin unohtaa mitä on tullut tehtyä ja nähtyä. Meidän piti Sinnan kanssa lähteä tänään Turkuun, mutta kuten kaikki dvd-projektit tähän mennessä, myös tämä nyt työn alla oleva, ei toimi. Olen koko päivän istunut koneella ja kiroillut hidasta etenemistä ja väärinpäin olevia kenttiä ja tuskastellut. No, ei niin suurta pahaa, ettei jotain hyvääkin, onpahan aikaa istua ja kirjoitella Sinnan kuulumisia. :)

Me ollaan oltu nyt reilu viikko kotosalla tytön kanssa, olen käynyt kaksi päivän keikkaa tekemässä tässä välissä, mutta muuten on ollut melko leppoisaa. Sinnan kohokohdat tältä ajalta olivat ehdottomasti kaksi tapaamista koirakavereitten kanssa. Ensin lähdimme Porvooseen tapaamaan Terhiä, Outsaa, mummista ja rinsessoita.

Tässä kuvassa esiintyy kolme pyllyä ja Sinna. Kolme pyllyä kuuluvat em. koiruuksille ja käsi Outsalle. Kävimme siis metsässä kävelemässä ja Sinna yritti parhaansa mukaan pysyä isompien perässä. Maasto tuotti ajoittain vaikeuksia, kun noin 15cm korkea varvikko näytti sinnaperspektiivistä hyvin korkealta esteeltä, jonka yli täytyi hypätä.. ja nenälleenhän sitä sitten alas tultiin.

Sinna tapasi samalla reissulla myös ensimmäistä kertaa kissoja ja kaneja. Isot tytöt eivät oikein ymmärtäneet pikkulikan leikkiehdotuksia (ja joo, ehkä ne olis muutenkin olleet vähän isoja painikavereiksi...), joten riemu oli suunnaton, kun löytyi omankokoisia tyyppejä. Isojen tyttöjen perässä leikittiin pallonhakua. Sinna kävi täysin vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa hakemassa palloa Scn suusta, kunnes kyllästyi raahaamaan suurta pallukkaa ja kävi hakemassa paremmin suuhunsa sopivan omenan. Heittelin sitä ja tyttö kyllä lähti perään, mutta ei se ihan vielä tainnut hokata, että sen voisi tuoda mulle takaisinkin.. :D

Se toinen, Sinnan mielestä ehkä vieläpä mukavampi tapaaminen oli riehakas jälleennäkeminen velipoika Dinon kanssa. Dino saapui sunnuntaina Johannan kanssa piristämään meidän päivää ja riehumiseksihan se meni. :) Sisarukset vilkuilivat toisiaan ehkä minuutin miettien, että hmm.. jotain tuttua tuossa taitaa olla.. Sen jälkeen Sinna aloitti hirmuisen ärinän ja tahtoi alkaa painihommiin. Kipitimme talon taakse, jossa on rauhallinen nurmipläntti ja päästimme tyypit irti. Leikki alkoi Sinnan yliotteella, mutta Dino sai melko pian jutun juonesta kiinni. Dinolla on kotona vanhempi whippetkaveri, joten se on varmaan oppinut hillitsemään itseään ja puhumaan koiraa paremmin, kuin Sinna, jolla ei tunnu vielä olevan juuri käsitystä siitä, kuinka täysillä kannattaa kenenkin naamaan juosta... :D (Kovin nätisti tyttö kyllä kelli selällään noita Porvoon tyttöjä moikatessaan, mutta hetken päästä olisi jo kiivennyt naamalla, ellei häntä olisi muistutettu elämän realiteeteista niin omistajien kuin koirienkin puolelta.)

Sinna muisti selkeästi vanhat painiotteet... ;) Tässä kuva muutaman viikon takaa pentulaatikosta:

Oli kyllä hauska tavata Dino ja kuulla, että samoissa vaiheissa mennään kehityksessä (lukuunottamatta Dinon häntää, joka on kyllä kehittynyt aivan omaa tahtiaan! hirrrrveän pitkäksi!). Molemmat pennut osaavat jo teoriassa istua ja mennä maahan.. siis ellei ole sillä hetkellä mitään kiinnostavampaa tekemistä. Dino oli hurmaava herrasmies ja alun kohteliaan pidättyväisyyden jälkeen antoi kyllä Sinnalle kyytiä. :)

Vähän alkoikin jo väsyttää...

Sinnan vauhdilla ei liene yllätys, että meillä on jo ensimmäinen taisteluvamma. Porvoossa huomasin tytön vähän nostelevan toista takatassua (sitä, jossa on kaksi valkoista varvasta), mutta silloin ei huomattu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Parin päivän päästä Kati tuli käymään ja huomasi tytön yhden varpaan olevan turvoksissa. Epäilynä siis joko nivelsidevamma tai hiusmurtuma. Aika vähän tuo on kuitenkin tassua varonut (paitsi että painiessaan Dinon kanssa sai tietysti samaiseen varpaaseen verestävän naarmun, jonka jälkeen varvas oli loppupäivän vähän kipeä.) Turvotus ei ole itsellään laskenut toistaiseksi, mutta ei pahentunutkaan. Seurailemme siis tilannetta ja lääkäri saa katsoa sitä reilun viikon päästä, kun mennään hakemaan rokotuksia.
(Tässä vähän osviittaa siitä vauhdista, jota tyttö pitää... ei ihme, että havereitakin mahtuu mukaan.)

Sinnan viikkoon on luonnollisesti kuulunut myös ihmissukulaisvisiittejä, onpa hän päässyt mummilaan yökyläänkin (terveisiä vaan Sinnafani nro1:lle ja nro2:lle!). Vanhemmat taitavat olla melko myytyjä pikkuneidistä, ainakin päätellen (mummilan) lelulaatikon alati nopeutuvasta täyttötahdista. Melkein jäi isältä Idolsitkin katsomatta, kun oli parempaakin tekemistä koiralle leperrellessä.. :)

Loppuun vielä kukkien kera "parane pian"-terveiset Nuppu-äidille, joka oli katkaissut jalkansa ihan katki poikki kotipihassa telmiessään. :( Pidämme peukkuja ja (turvonneitakin) varpaita pystyssä, että Nupun jalka paranisi hyvin ja äippä pääsisi vielä juoksentelemaan vähintään omaksi iloksi, ellei jalasta enää kilpakalua tule.

Yksin kotona 9

2008-10-27T23:15:00.007+02:00

Mulla alkoi työkeikka perjantaina ja hommia riittää ensi sunnuntaihin asti. Leffahommissa varsinkin kuvauspäivät venähtää yleensä sinne 10h tietämille (+matkat), joten Sinna on saanut käyttöönsä muutamia au-paireja. :) Kiitos Suvi, Saara, Riikka, Jenni, Anna, Tuula ja Vili, että olette apuna!

Tyttö ei ole osoittanut minkäänlaisia merkkejä eroahdistuksesta. Lähtiessä saattaa kuulua hieman ininää, mutta pian hän tuntuu keksivän omaa tekemistä. (mm. käsikirjoituksen syöminen..) Kotiintullessa on useimmiten vastassa juuri unilta herännyt pöllämystynyt pentunen. Tänään meillä oli toistaiseksi pisin yksinoloaika, kun en hankkinut aamulle hoitajaa lainkaan, vaan tyttö sai viihtyä viisi tuntia aivan yksinään. Aika oli ilmeisesti kulutettu nukkumalla ja voimia keräämällä, sillä virtaa riitti iltasella melko paljon..

(tällaiseen vankilaan se mamma munt päivisin jättää... ;<)

Kävimme iltasella viemässä Annalle avaimet huomista koiravahtikeikkaa varten ja samalla hoidimme pahimman kaahotuspurun juoksuttamalla tyttöä pihamaalla. Tällä hetkellä lattialla tuhiseekin hyvin väsynyt ja elämäänsä tyytyväinen koiralapsi. :)

Sinna on alkanut saada uutta muotoa. Tyttö on parissa viikossa kasvanut ihan silmissä ja aina työpäivän jälkeen ihmettelen, että joko se on tässäkin välissä taas venähtänyt. Vatsalinja alkaa muotoutua uudelleen, alun pennunpyöreys alkaa jo vähän väistyä. (Yritän kyllä syöttää sitä minkä kerkiän, mutta ei aina vaan maistu!)

Sinna maistoi eilen perunamuussia, kurkkua ja puolukoita, jotka kaikki upposivat mitä suurimmalla ruokahalulla. Ruokana käytämme kasvattajan suosittelemaa Royal Caninin penturuokaa, jota menee myös namipaloina (..mistä syystä se ei ehkä ruoka-aikaan niin enää maistukaan). Lisukkeina on milloin mitäkin sattuu kaapista löytymään, maksamakkaraa, piimää, kinkkua ja jugurttia yleensä.

---

Kaikkia dramaturgian perusperiaatteita vastaan rikkoen lopetan tämän postauksen tähän. Minua vaan nukuttaa niin paljon, etten jaksa olla enää tarinankerronnallinen. :) Hyvää yötä.

Ai niin.

2008-10-22T23:52:00.002+03:00

Miksi kaikki meidän kuvat näyttää tältä?

Tuunausta

2008-10-22T22:31:00.011+03:00

Tiistaina saimme iloisen yllärin postissa. Ideavintistä tilatut nimilaatat tulivat nätisti kirjekuoressa kotipostiluukkuun saakka. Tilasin laatat heti perjantaina nimen varmistuttua - siis joskus klo 23 jälkeen.

Sinna oli myös uudesta, kepeämmästä laatasta tyytyväinen, ulkoilukin on helpottunut hieman (jostain syystä on kauhean vaikeaa juosta ulkona kolmella jalalla, raapien yhdellä pantaa...).

Tiistain ja keskiviikon aikana Sinna on saanut monta uutta ystävää. Piipahtamassa ovat käyneet niin Juulia, Anna, Antti kuin Outsakin, joten vipinää on piisannut. Ensi viikolla vähän rauhottuu, vaikka mun työkeikka vähän rytmiä sekoittaakin. Onneksi asuu monta ihanaa koiravahtia ihan lähiseuduilla, niin tyttö ei joudu kovin montaa tuntia olemaan yksin kerrallaan. Toistaiseksi yksinolot ovat sujuneet vallan hyvin, yleensä kotoa on löytynyt nukkuva pieni koira, eikä mitään hajotettua. Pitää koputtaa puuta.

Anna ja Sinna.Antti ja Sinna.

Äiti oli tuunannut mun sohvaan suojapäälliset, jotka tänään kiskoin sohvatyynyjen päälle. Sohvat saivat siis uuden, sinisen sävyn ja vähän viimeistellymmän ulkoasun, kuin tähänastinen huolettomasti levitelty kangas. (No joo, ei ne ehkä vieläkään ihan suoraan Innosta ole..)

Tuunauspuuhista innostunut Sinna päätti antaa hänkin oman panoksensa sisustukseen:

(Äiti ihmetteli vielä pari kuukautta sitten, miksen ole hankkinut uutta mattoa olohuoneeseen.. :D No, äiti, syy on siinä, ettei hyvää mattoa kannata roskiin heittää! Otetaan siis 1 kpl koiranpentuja ja 1 kpl mattoja ja ongelma on pian ratkaistu!)

Edellisessä kuvassa näkyvä pikkusohva on pikkutiikerin suuri suosikki. Sohvan selkänojalla seisten näkee melko hyvin koko olkkariin ja siinä keikkuessa on hauska katsoa meikäläisen kauhistunutta ilmettä, kun hypähdän kädet ojossa ottamaan vastaan epävarmana horjuvaa pikkukoiraa...

Selkänojakeikkumista harrastettiin aiemmin päivällä noin 3 minuutin välein, joten päädyin siihen, että asialle täytyy tehdä jotain. Kasasin sohvan taakse tyynykasan ja rohkaisin tyttöä hyppäämään, kun se kerran oli turvallista. Hirveän vapinan saattelemana tyttö valuttautui selkänojalta tyynyille, jonka jälkeen houkuttelin tekemään saman uudestaan. Toisella kertaa selkänoja ei enää tuntunutkaan ihan niin mielenkiintoiselta paikalta... ja kolmannella kerralla tyttö päätti luovuttaa, katsoi minua alta kulmain ja totesi, ettei keikkuminen sittenkään ollut kovin mielenkiintoinen harrastus... ja siitä lähtien on sohvalta poistuttu suosiolla sitä lyhyempää reittiä pitkin.

En tiedä kuinka oikeaoppinen koirankoulutustapa tämä on, mutta ainakin tuntui tiikerille toimivan. Mitenhän saisi pikkuneidin vielä vakuutettua siitä, että hänen loikkaominaisuutensa eivät vielä ole tarpeeksi kehittyneet keittiönpöydälle hyppäämiseen..? Pitänee alkaa kartoittaa lähistön agilitymahdollisuuksia, josko pääsisi jonon hänniltä jo ehkä kahden vuoden iässä treeneihin asti.. Kyllä pääkaupunkiseudulla on sitten mukava asua!

(ps. Tutustuimme tänään imuriin, joka pelotti aluksi ihan hirveästi ja sitten vähän vähemmän. Lopulta Sinna uskalsi ottaa napuja myös hurisevan imurin päältä. On se rohkea tyttö!)

Aamuriehu..

2008-10-21T08:11:00.003+03:00

..on vallannut asuntoni.

Käytiin tovi sitten ulkoilemassa ja olikin jännää. Metsästä tuli iso saksanpaimenkoira, joka sanoi "tuh", siis siellä 20 metrin päässä. (haukumme tällä hetkellä pupulelulle sängystä käsin) Sinna sanoi "juoksen karkuun", mutta onneksi iso hurtta ymmärsi vaihtaa suuntaa, joten reipas tyttösemmekin uskalsi jatkaa matkaa, kehujen kanssa tietenkin. (nyt tarkastellaan tukkani pysyvyyttä ponihäntää kiskomalla) Heti melkein perään meni ohitse vielä auto ja taas oli vähän jännää, mutta ei sekään kauaa jaksanut ihmetyttää. Kotipihassa oli käynnissä oleva auto, jonka ohitus vaati pari napua ja iloisia kutsuja, mutta sekin onnistui. Jäimme kytikselle ja varmistimme, että tuo hävytön tunkeilija poistuu kerrostalon pihasta. Liikkuva auto herätti enemmän kiinnostusta kuin pelkoa, ainakin turvassa jalkojen juuressa napuja maistellen. (lakanan alta paljastuu ehkä suuri leluaarre, jos kaivan tarpeeksi kovasti)

Huomasin vasta nyt, että tässä pitää erikseen sallia yleinen kommentointi, eli nyt siellä on raksi niin, että rekisteröitymättömätkin saavat sanoa hei, jos tahtovat. (ainakin meistä se olisi vallan mukavaa.) :)

Maalla on mukavaa

2008-10-20T19:27:00.010+03:00

Lähdimme Sinnan kanssa mökin rauhaan viikonlopuksi. Suvi toimi apukuskina eli koiranruokkijana automatkan, josta ensimmäinen puolikas sujui äänekkään vastustuksen merkeissä. Loppumatka menikin sitten kiukuttelusta uupuneena ja pysähdys Lohjan keskustassa sai pään nousemaan vain vähän.

Perillä mökillä pelotti Sinnaa aivan hirveästi. Tyttö sai puseron päälleen ja puhelinnumerolla varustetun pannan kaulaansa ja sen jälkeen aivan vapaat jalat .. joten hän pakeni piiloon Suvin jalkoihin, natusti lehtiä ja tärisi julmetusti. Pienen kannustuksen jälkeen S päätti merkitä tilukset ja siirtyä sisätiloihin, jossa pelotti taas aika paljon. Mökki oli vieläkin melko viileä, joten paita sai jäädä päälle ja istahdimme takan lämpöön nukkumaan. Ilta meni pikkutiikerillä nukkumisen merkeissä ja meillä muilla rantasaunan löylyissä ehkä vuoden viimeistä kertaa.

Yön tyttö nukkui minun kainalossani ja herätti aamulla kinumalla ulos pissille. Koko viikonlopun saldo oli vain kaksi erehdyspissiä tuvan matolle - muuten kaikki tehtiin ulos, vaikka siellä olikin hirveän kylmä ja hieman pelottavaa. Jos olisi kaupungissakin yhtä helppoa juosta ulos, oppisi tyttö meiningin varmasti hyvin nopeasti. Täällä kun pitää laittaa panta ja remmi ja tarkistaa oliko avaimet ja pudottaa lakki ja solmia kengännauhat ja vielä juosta portaat alas ja naapurin pahan silmän ulottumattomiin...

Sunnuntai meni lauantaihin nähden riehakkaasti. Kaikki mahdolliset traumat ja pelot oli totisesti käsitelty ja Sinna saattoi keskittyä olennaiseen - siis riehumiseen. Ensimmäiset kunnon ärinät irroitti hyvin vaarrrrallinen imurin putki, joka työntyi esiin sängyn alta. Ja siis ihan varmasti liikkui, tai jotain.. ja sehän oli tapettava. Sinna haukkui, murisi, hyökkäili, raapi, puri, murisi ja haukkui letkua noin varttitunnin, jonka jälkeen se oli ilmeisesti todettava joko vaarattomaksi tai voitetuksi, en osaa päätellä kumpaa.

Sunnuntain kovin sana oli kuitenkin rappuset, joiden päältä näki paljon paremmin mitä ruokapöydässä oli tarjolla. Ja josseivat olisi mokomat menneet kieltämään, niin ihan ihan varmasti olisi myös pystynyt loikkaamaan metrin matkan suoraan keittopataan... Jostain syystä emme halunneet testata tätä käytännössä. Koska neiti päättäväisesti kiipesi raput kaikista esteviritelmistämme huolimatta kerta toisensa jälkeen ylös, päätimme näyttää myös miten niitä pääsee turvallisesti alas. Napujen avulla Sinna laskeutuikin portaat hyvin taitavasti ja varovasti yksi kerrallaan (juostakseen heti kohta takaisin ylös).

Jostain mielenhäiriöllisestä syystä en ottanut yhtään ulkoilukuvaa, joten joudutte tyytymään todistusaineistoon, joka kiistattomasti osoittaa, että ainakin märällä nurmella on tassuteltu ennen terassille kipuamista.

Viikonlopun jännitys taisi purkautua toden teolla vasta sunnuntai-iltana, kun päästiin takaisin kotiin. Tyyppi oli aivan hirveässä hepulissa ja juoksi kämppää ympäri sellaista vauhtia, että heikompia (mua) hirvitti.

Viikonlopun suru-uutinen oli Koi-kanaksi nimetyn kumikanan jalka-amputaatio. Koi-kanan jalka on ollut Sinnan lempijärsittävä ja se alkoi näkyä, joten päädyin amputoimaan jalan saksilla. Samalla ratkesi myös itseäni pitkään vaivannut, kaulassani riippuneen riipuksettoman ketjun ongelma. Saanko esitellä: Koi-kanankoipikoru.

Lauantaiaamun agenda

2008-10-18T12:43:00.008+03:00

Lauantai alkoi kello puoli seitsemältä tytön herätessä. Hipsimme kiireesti ulos. Ensimmäistä kertaa olin ollut fiksu ja ottanut kakkapussit mukaan ja tulihan niille käyttöäkin, jee! Riemuitessamme uudesta aluevaltauksesta, juoksi Sinna jalkoihini ja heitin hienosti nenälleni ottaen kädellä vastaan - siis sillä kädellä, jolla pitelin the pussukkaa... Alastulo oli varsin lämmin sekä pehmeä.

Muita jännityksen aiheita aiheutti aamusella parvekelasien välistä insertoitunut talitiainen, joka ehti palata samaa reittiä kuin oli tullutkin ennen kuin sain käärittyä itseni suojavaatteisiin lintuparan vapautusta varten.

Tämän ja huomisen päivän ohjelmassa on lähtö mökille, kunhan vanhemmat saavat sinne vähän peruslämpöä, ettei tirriäinen jäädy ihan heti saavuttuaan. Katilta lainattu pikkutakki on vielä vähän iso, eikä suojaa Sinnan masua, mutta vanhan paidan hihasta tehty pusero saa kunnian palvella viikonlopun lämmikkeenä. Olen vähän sitä mieltä, että äiti ja mummi voisivat vaikka intoutua neulomishommiin? :) Pitää vaan tehdä vähän laskelmia, että minkä kokoista paitaa Sinna on siinä vaiheessa vailla, kun neulomukset olisivat valmiit.

Nyt on blogin alku saatu suunnilleen oikeaan aikatauluun. Tässä vaiheessa minun täytyy lähettää hirveän suuret kiitokset Tarjalle ja Jyrkille mahtavasta ja luonteikkaasta pennusta! Jaksan monta kertaa päivässä ihmetellä kuinka noin pieneen tyyppiin mahtuukin niin suuri persoona. Sinna on niin mieletön tapaus, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kiitos!!

Sänkysi on linnani

2008-10-18T11:48:00.004+03:00

Perjantai valkeni tasan kello seitsemältä, kun heräsin pikkutiikerin havahtumiseen. Pelko siitä, että tyttö kiipeäisi yöllä sänkyyn ja satuttaisi itsensä pudotessaan sieltä alas oli saanut minut kasaamaan lattialle kasan peittoja, koska en jaksanut illalla hakea kellarista tarkoitukseen paremmin sopivaa patjaa. Tiikeri oli minua nopeampi ja ehti tehdä ensimmäiset pissat paperille ennen kuin sain vaatteet päälle ja itseni organisoitua ulos. Siirsimme siis nurmikkotutustumista myöhempään.

Aamupalan ja parin tunnin jatkounien jälkeen olin vahingosta viisastuneena hieman nopeampi ja lähdimme yhdessä roskienvientireissulle. Tiikeri matkusti puseroni sisällä roskakatokselle ja tärisi hieman, enemmän jännityksestä kuin kylmästä, sillä sää oli melko leuto, eikä sadekaan haitannut. Roskareissun jälkeen jäimme istuskelemaan penkille ja tytön osoittaessa kiinnostusta ympäröivään maailmaan, annoin hänen tutustua siihen ruohonjuuriperspektiivistä. Alussa tepastelu kostealla nurmikolla oli hyvin jännittävää ja turvallisin paikka olikin jalkojeni juuressa. Hetken kuluttua rohkeutta oli kerätty sen verran, että saimme käveltyä talon päätyyn, jossa tyttö pissasi ensimmäistä kertaa ulkona, käsittämättömän suurten aplodien siivittämänä, luonnollisesti. (Kuvia ei tapahtumasta ikävä kyllä ole, vaikka uskon, että ne olisivat kaikkien mielestä erittäin kiinnostavia... katselisin itsekin erittäin mielelläni kuvia lastenne ensimmäisistä pottapisseistä... tai sitten en.)

Päivän agendaan kuuluivat myös ensimmäiset yksinoloharjoitukset. Töihin joudun palaamaan jo ensi viikon perjantaina, joten tytön on syytä alkaa opetella itsenäistä elämää. Pieniä parin minuutin oven taakse jäämisiä olimme harjoitelleet jo edellisenä päivänä, näkyvimpänä tuloksena jyrsitty olohuoneen matto.

Ensimmäinen harjoitus kesti noin vartin, kun kävin suihkussa suljettujen ovien takana. Yhtään itkua ei kuulunut ja takaisin tullessani kohtasin seuraavan näyn:

Tyynen rauhallisena makoili pikkutiikeri keskellä sänkyä aivan kuin ei koskaan olisi muuta tehnytkään! "Ai siis mihin oli kiellettyä mennä?" Kovin suurta tuskaa ei poissaoloni siis ollut aiheuttanut.

Seuraava koetinkivi oli käyntini lemmikkieläinkaupassa. Aiemmin hankkimani hihan oli sen verran iso, että se aiheutti ulkoillessa huomattavaa hankaluutta, joten ostoslistalla oli ohuempi remmi (saattoi sinne kassiin yksi vinkulelukin eksyä..). Palatessani oli tyttö tyynesti omassa sängyssään nukkumassa. En löytänyt mitään raadeltua, joten oletettavasti hän ei edes huomannut katoamistani. Uusi yritys siis. Vakuutuspapereiden vienti Tapiolan toimistoon vei jo huomattavasti enemmän aikaa, mutta tälläkin kertaa vastaanotto oli rauhallinen. Eroahdistusta ei siis ainakaan tähän mennessä havaittavissa.

Päivän isoin asia oli ehkä ensimmäinen automatka. Suvi tuli Turusta ja lähdimme uhkarohkeina yhdessä autolla vastaan. Matka juna-asemalle ei ole suunnaton, mutta toisella kädellä nameja pelkääjän paikan jalkatilaan syytäen ja koiraa hienoksi tytöksi kehuen, ei keskittymiseni ajamiseen ehkä ollut täydellistä. Menomatka meni sen suuremmitta kommervinkeittä ja tulomatka sujui jo hyvin paljon hienommin Suvin ottaessa nappula-automaatin paikan. Sen verran paljon taisi nameja mennä, ettei kello viiden ruoka kotona oikein maistunut.

Automatkan jännitys purkautui tähän mennessä ehkä railakkaimpina iltahepuleina. Siinä vaiheessa, kun tiikeri keilasi päin keittiön ruokaryhmää ymmärsin, että on vissiin aika rauhoittua. Silittelyjen ja himmennettyjen valojen saattelemana lähti nuori neiti unten maille ja saimme itsekin pienen hengähdystauon.

Neiti Tiikeri tutustui perjantaina myös tietokoneeseen ja sen päästelemiin omituisiin ääniin suurella mielenkiinnolla. Tytön nukahdettua aloinkin väsätä iltapuhteikseni tätä blogia. Alkuihmetyksen laannuttua saattaa kirjoitustahtikin vähän hiljetä, mutta nyt on vaan niin paljon uusia asioita päässä, että pitää kaikki purkaa tekstiksi. Ja täytyyhän sitä päästä noita kuviakin levittelemään.. :)

Perjantain suurin saavutus omalta osaltani oli se, että tyttö sai vihdoin ihan oikean nimen. Kaikista päässä pyörineistä nimistä päädyin lopulta Sinnaan, joka tuntuu sopivan tytölle kuin nenä päähän. Iltaulkoilulla pääsin siis kehumaan tyttöä nimellä, kun pissi tuli taas oikeaan paikkaan. Kakka sen sijaan löytyi makuuhuoneen lattialta noin klo 01.02, kun astuin pimeässä sen päälle. No, ei aina voi onnistua. Huonoin puoli tässä oli se, että päässäni alkoi soida Agit propin biisistä kohta "sinun täytyy astua johtoon", tosin hieman eri sanoilla...

Neitiä ei tunnu pitelevän poissa sängystä enää mikään ja koskapa minulla ei varsinaisesti ole mitään sitä vastaan, päädyin vuoraamaan lattian tyynyillä, jotta mahdollinen suunnittelemattomampikin laskeutuminen sujuisi pehmeästi. Hyvin hienosti Sinna kyllä osaa jo sukeltaa sängyltä oman pedin kautta maahan. Olen neidistä hyvin ylpeä.

B-day, uusi elämä

2008-10-18T09:42:00.001+03:00

Keskiviikkona 15.10. lähdimme viime hetken paniikkiostosten jälkeen liikenteeseen. Mukaan lähtivät pikkusisko ja äiti, joille molemmille oli uskottu vastuutehtävä. Sisko toimi valokuvaajana ja äiti autokuskina.

Perillä Kiiturin kennelissä tapasimme seitsenpäiseksi kutistuneen sisarusjoukon, jotka kilvan koittivat loikkia pentuaitauksen laitojen yli vieraita tervehtimään - siis kaikki muut paitsi pikkutiikeri, joka istui keskellä lattiaa selkä meihin päin, eikä ollut huomaavinaankaan.

Kasvattaja Tarja antoi Beislan syliini ja tyttö tärisi jännityksestä pitkän aikaa ennen kuin alkoi rauhoittua. Viimeisen punnituksen (3480g!) jälkeen lähdettiin varovaiselle tutkimusmatkalle (joka hetken päästä suoritettiin kaahottamalla huoneesta toiseen). Pikkutiikerin löytöretkien aikana teimme Tarjan kanssa paperityöt ja kävimme läpi käyttöohjeita sekä lisäosia, kuten solmulelut, peti ja kuivatut jäniksenkorvat. Tarjan hyvästeltyä pikkuisen keräsimme tavarat ja itsemme ja lähdimme kohti kotia ja uusia seikkailuja.

(Mainittakoon tässä kohdin, että Espooseen voi ajaa Vihtijärveltä kolmea eri reittiä. Ensimmäinen, jonka ohitse ajoimme olisi ollut HankoHyvinkää-Vihdintie. Toinen, jonka ohitse ajoimme olisi ollut Hämeenlinnanväylä Helsinkiin. Kolmas, jonka sitten valitsimme oli Hämeenlinnan väylä Tampereen suuntaan, Nurmijärven liittymässä U-käännös ja nokka kotia kohti..)

Automatka meni rytmillä itku-hepuli-uni-hepuli-uni. Kotiin päästyämme tyttö epäröi ehkä minuutin verran, jonka jälkeen alkoi riehakas ralli ja uusien lelujen retuuttaminen. Suosikiksi muodostuivat kaikki vinkuvat kapistukset, joita vaanittiin ensin tovi ja sen jälkeen saalistettiin huikeilla loikilla ja tapporetuutuksilla. Välissä käytiin nuolemassa jokaisen perheenjäsenen naama vuorollaan. Leikeistä väsyneenä tyttö kävi välillä nukkumassa, jonka jälkeen palattiin lelujen pariin.

Ensimmäinen yö meni melko rauhallisesti puoli kuuteen asti, jolloin tyttö itki vähän, kun ei päässyt sänkyyn nukkumaan (tai aina kun loikka onnistui, nostettiin hänet kylmästi alas...), pian uni kuitenkin voitti taas oman pedin turvassa.

Torstai oli ensimmäinen kokonainen päivä uudessa kodissa. Ulkona kävimme vasta turvassa takin sisällä kuikuilemassa. Ensimmäisellä kerralla tärisytti ja pelotti ihan hirveästi jo ulko-ovella, toisella kerralla päästiin jo roskakatokselle asti, kunnes ohiajanut bussi sai pienen taas vähän kauhuihinsa. Hirvittävän reipas pikkutiikeri kaiken kaikkiaan on. Uusiin asioihin suhtaudutaan ensin varovaisella kunnioituksella, mutta seuraavalla kertaa jo juostaan täysillä päin (mm. pianoa..).

Illalla saimme vieraita. Jenni kävi ensin katsomassa tytön perään sillä aikaa kun kävin kiertämässä parit vakuutusyhtiöt tarjouksia kysellen. Terhi saapui pari tuntia myöhemmin ja hämmensi pikkutiikeriä ensin omenalla ja sitten masupärinällä. Terhin riehukäsittelyn jäljiltä kunto oli tämä:Illalla oli sateinen sää ja äiti kielsi ulkoilemasta, joten jätimme nurmikollatepastelut suosiolla seuraavalle päivälle.

Torstain vallitseva olotila (koiranpennun katselemisen riemun ohessa) oli tuskastus siitä, ettei tytöllä ollut vielä Oikeaa Nimeä. Beisla on vallan hyvä nimi, mikäli sen omaava henkilö on fiini ja sofistikoitunut, mutta.. niin. Ensimmäiset päivät nimenä toiminut "Hei-älä-syö-sitä" ei sekään tuntunut toimivalta pysyvänä ratkaisuna. Nimiasia jäi siis edelleen hautumaan. Nimituskan lisäksi koin muitakin uusia tunteita - en ole koskaan tiennyt kuinka ylpeä voi olla siitä, että joku kakkaa paperille. :)

Hyvää kannattaa odottaa

2008-10-17T23:20:00.001+03:00

Tämä blogi alkaa hieman myöhässä. Tarkoitukseni oli aloittaa kirjoittelu pikkutiikerin kotiutuessa, mutta jostain syystä tässä on ollut pari melko kiireistä päivää.. :)

Pikkutiikeri on viralliselta nimeltään Kiiturin NN-Beisla. Hän on kotoisin Kiiturin kennelistä, Vihtijärveltä. Tyttö on rodultaan whippet ja vanhempansa ovat juoksulinjaisia, joten eiköhän mekin heti keväällä vieheen perään suunnisteta.

Koiran varsinainen odotus alkoi jo huhti-toukokuun vaihteessa, kun olin kuullut tulossa olevasta pentueesta ja otin yhteyttä kasvattaja Tarja Seppäseen. Tutustumiskäynnillä muutamaa päivää myöhemmin tapasin pentueen tulevan emän, Nupun, joka osoittautui hyvin valloittavaksi tapaukseksi. Varauksia pentueesta oli jo tuolloin iso pino, mutta ilmottauduin optimistisesti joukon jatkoksi.

Nuppu astutettiin juhannuksen tienoolla, mistä alkoikin jännittävämpi osuus, ensin kuukausi ultraan, jossa näkyikin viisi pientä whippetinalkua ja sitten vielä toinen kuukausi itse synnytykseen. Lauantaina 23.8.2oo8 Nuppu pyöräytti kokonaista kahdeksan pentua! Viisi poikaa ja kolme tyttöä ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että niin se vaan taitaa olla yksi tyttö meillekin muuttamassa. :)

Syyskuussa kävimme siskon kanssa katsomassa vajaan kolmen viikon ikäisiä pentuja ja heti piti tehdä maailman vaikein valinta kahden kämmenelle mahtuvan otuksen kesken. Beisla oli jo tuolloin tytöistä isoin, ehkä se seikka vetosi minuun eniten...(meille mitään hippiäisiä tule!)

Toisen kerran vierailimme pentulaatikolla äidin kanssa paria viikkoa myöhemmin. Pennut olivat kasvaneet huikeasti. Kasvattaja kertoi, että Beisla oli ensimmäisten joukossa tajunnut vieheen idean, ja että tyttö oli muutenkin varsin täpäkkä tapaus. Kylässä ollessamme Beisla kurnutti pienempiä sisaruksiaan mennen tullen (älkää antako viattoman ulkomuodon hämätä) ja sydämeni suli viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö tuli kutsumaan minua leikkiin.

Viimeiset pari viikkoa odotusta meni lemmikkikauppoja sekä kirppareita kierrellen; leluja ja tarpeellisia (sekä "hyvin tarpeellisia") tarvikkeita haalien ja viime hetken jännityksen puuttumista ihmetellen. Keskiviikkona 15.10. oli laskettu aika ja silloin alkoi itseäkin pelottaa että millainenhan tyyppi sieltä oikein on tulossa ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja apua apua, osaanko ollenkaan ja mitä sitten jos tuota ja tätä ja vielä jotain kolmatta.... Kuinka sitten pärjäsimmekään, siitä lisää seuraavassa osassa.

Vaikka näin tiivistäen voi odotusaika tuntua lyhyeltä, voin kertoa, että oikeasti se on ollut hyyyyvin pitkä. Omasta koirasta olen haaveillut jo vuosia, aktiivisesti noin kaksi vuotta ja whippettiin päädyttyäni hyvin aktiivisesti kohta vuoden verran. Keskiviikkona viimeisiä hätäostoksia (kyllä, tarvitsen ehdottomasti laatikon kuivamuonalle juuri nyt!) suorittaessa tuntui siltä, että kaikki on käynyt aivan liian äkkiä. Vaan niinhän se talvikin joka vuosi yllättää autoilijat. :)