Puli-puli

Ja niinhän se taas menikin. Lumi. Jouluksi sais kyllä viimeistään tiputtaa uuden kerroksen, oli se sen verran hauskaa puuhaa tuo lumessa pyöriminen. :)

Sinnan kanssa on elämä pyörinyt mallillaan. Viime viikolla käytiin Outin ja Jennin ja kahden mustan kanssa golffarilla pyöriskelemässä. Sinnalla oli hurjan hauskaa, vaikka sää olikin inhottavan kylmä ynnä kostea. Tyttö sai juosta kylliksensä Lennun kanssa. Cami tyytyi kanniskelemaan keppiä ja katselemaan nuorison menoa kauempaa. Golffarireissu täytyy kyllä ottaa uusiksi!


Olemme käyneet tiirailemassa uusia ulkoilumaastoja muutenkin. Mankkaan kaatopaikalla on nyt tullut käytyä muutamana päivänä ja vaikuttaa vallan mukavalta ja juoksemiseen sopivan syrjäiseltä paikalta. Viikonloppuisin tungos taitaa ainakin toistaiseksi pitää meidät joko remmin päässä tai muilla mailla, mutta arkipäivisin meidät kyllä voi bongata. Jos joku sattuu tunnistamaan, niin tulkaa moikkaamaan! Tänään törmättiin hämärän laskeutuessa Alma-rhodeen, jonka kanssa Sinna sai tepastella. Kaveri oli vähän isonlainen leikkeihin, välillä tyttöä hirvitti, kun toinen haukahteli, mutta seuraavassa hetkessä seurasi pikkarainen taas tiukasti perässä, että mihin se kaveri oikein on menossa... :)

Minä olin taas viikonlopun Turussa heilastelemassa, joten Sinna sai jäädä vanhemmille koiraterapeautiksi. Sinnan viikonlopunviettopaikasta käytiin tiukkaa vääntöä, jonka äiti voitti ilmoittamalla, että heitä on enemmän ja heillä on useampia uusia leluja sekä kuppeja. Ilmeisesti olivat viihtyneet toistensa seurassa puolin sekä toisin. Kotona minua oli vastassa iloisesti tervehtivä tyttönen, joka oli tainnut nukkua koko päivän - yhtään tuoretta pissilammikkoa en ainakaan löytänyt pitkästä 8h yksinolosta huolimatta!

Äitiltä tuli aamulla ihana tekstiviesti: "Se on pelkkää tiivistynyttä iloa koko pieni otus ja myös omituista hellyyttä ja rakkautta. Kiitos, että saatiin taas Sinnaterapiaa!" Ps. Äiti väittää, että Sinna painaa 7.3kg. En usko! Ei se voi! O_o [edit: ÄITI SIIS VÄITTÄÄ, ETTÄ SINNA PAINAA 8.3kg!?! Nyt en ainakaan usko!!!]

Lumi tuli

Niin se on satanut Espooseenkin ensilumi. Sitä tuntuu tänä vuonna riittävän! :) Kaikki eivät lumesta niin piittaa, mutta minusta on ihanaa, kun yölläkin näkee eteensä ja vaikka kuinka olisi kengät täynnä lunta ja häntäluu murskana, niin on se sen arvoista.

Raahasin Sinnan viime viikolla ulos heti kun ensimmäiset hiutaleet alkoivat taivaalta putoilla. Tyttö ei ihan tainnut tajuta mistä oli kyse.. ja ollakseni rehellinen, ei se niin kovin ihmeellinen sade lopulta ollutkaan, muuttui loskaksi saman tien kun maahan asti ehti.


Lähdin viikonlopuksi häävierailemaan Turkuun ja jätin Sinna vanhempieni hoteisiin. Ja sittenhän sitä lunta tulikin oikein urakalla. Sinna ei kuulemma ollut järin innostunut lumimyrskystä, vaikka hiutaleita olikin leudommassa säässä kivaa jahdata. Päällä oli tietenkin mummin (toim. huom. minun äitini, Sinnan "mummi") tekemä nuttu, jossa on toistaiseksi vielä hieman kasvun varaa.. :)


Tänään palasin itse sivistyksen pariin ja lähdimme Sinnan kanssa ensi töiksemme rokotuksille. Tyttö olisi halunnut pussailla kaikkia eläinlääkäriasemalla pysähtyneitä, eikä edes tainnut huomata rokotusta. Eläinlääkäri katsoi turvonnutta varvasta ja totesi, ettei sitä kannata nyt kuvauttaa, koska sille ei kuitenkaan voisi mitään tehdä. Lopetan siis itsekin sen murehtimisen. Sydänäänet olivat kohdillaan ja purentakin sai kehuja. Tyttö painaa nyt 6.5kg. ..melkein tuplasti sen, mitä tullessaan!

Rokotusten jälkeen piipahdimme Tapiolan Stockkalle hankkimaan Sinnalle palkintolelua (vaaleanpunainen possu). Kaikki vastaantulijat olivat hyvin ihastuneita pinkkiasuiseen tyttöön, joka saikin pusutella lisää ja lisää ja lisää... Ehkä Sinnan elämän onnellisin päivä. :) Törmäsimme myös erääseen perheeseen, jonka kanssa jäätiin juttelemaan. Kertoivat käyvänsä Mankkaan vanhalla kaatopaikalla juoksuttamassa isovillakoiraansa ja otin vinkin ilolla vastaan. Eiköhän mekin sinne suunnata, kunhan nuo rokotukset saavat ensin vähän vaikuttaa.


Nyt illalla ollaan käyty tytön kanssa lumikävelyillä. Ulkona on ihanan rauhallista, kun missään ei liiku ketään ja katuvalot valaisevat lumista maisemaa. Sinna ei muista palella, kun pysytään koko ajan liikkeessä tai keksin sille tekemistä. Hurjan hauskaa on pyydystää lumikokkaretta, jota potkiskelen kävellessäni eteenpäin. Samoin olemme etsineet hangesta hiiruja (minä potkin lunta ja höpötän sekopäisenä "mikäsielläkatsomikäsielläononkosiellähiiru!onkohiiru!katso!missäon?!" ja Sinna pyörittelee päätään ja välillä hyökkää hankeen naama edellä). Sinnan tavaramerkiksi on muodostunut kasa lunta nenän päällä. :D Sitä nenää kun riittää ja se on tungettava joka paikkaan. Ihana Sinna. :)

Kepposia

Olin niin innoissani kertomassa kaikista kivoista koirakavereista, että unohdin neidin edesottamuksista puolet. Siis ne huonot puolet..

Meidän ensimmäisinä yhteisinä päivinä oli jo muutamat kakkakepposet, joista tännekin kerroin. No, ei kahta ilman kolmatta. Sinnalla on ihastuttava tapa heti kakattuaan rynnätä suu ojossa hotkimaan tuota tuoretta, lämmintä, höyryävää herkkua... useimmiten onnistun estämään nämä aikeet, mutta en toki aina toimi valonnopeudella. En ainakaan juuri herättyäni.

Eräänä aamuna (liekö tuo vielä ollut yötä, pimeää ainakin oli) heräsin tutuhkoon maiskutuksen soundiin ja heitin valot päälle, niin eiköhän tuo keppostelija vetele viimeisiä nokareita sanomalehtipediltä.. En sitten ehtinyt väliin. Jatkoimme tytön kanssa unia, minä yrittäen vältellä neidin hieman eau-de-caccalta tuoksahtavaa henkäisyä ja vielä mukavampia pusuyrityksiä. Parin tunnin kuluttua herään siihen, että tyttö vääntelehtii ja pykii. Ehdin olla hetken kauhuissani, että nyt se tukehtuu johonkin, mutta turhaan. Ystävämme aamukakka oli vaan tulossa ulos niin sanotusti väärästä päästä. Siinä se oli sitten lakanalla. Ja olisi mennyt vielä toisen kerran kierrätykseen, ellen olisi ehättänyt väliin.

Lakana siis meni vaihtoon. Ja etteivät keppostelut loppuisi lyhyeen, oli tyttö pissannut sänkyyn sillä aikaa, kun tungin lakanaa pesukoneeseen. Myös uusi lakana kirvoitti pissantuoksuiset vastalauseet.. joten kyllä, sänkyyni on pissattu kahdesti. (sikäli kun tiedän..) Kolmas lakana oli kaiketi enemmän neidin mieleen, sillä sitä ei toistaiseksi ole silattu minkäänlaisilla uusilla tuoksuilla.

Niin. Kyllä meillä toki aamuöisin tehdään muutakin kuin pissitään ja kakitaan. Askartelu on myös ollut suuressa suosiossa:


YTV:n matkakortti oli se. Nauroivat minulle, kun vein sen palvelupisteeseen ja sanoin, että tarttisin vissiin uuden.... mokomat.

(edit: ei Sinna sittenkään pitänyt siitä kolmannesta lakanasta. :( hän taitaa pitää enemmän pitsistä, vanhanaikaista tunnelmaa on haettu pienin hampain lakanaa tuunaamalla..)

Koirakavereita ja jalkavammoja

Nyt on ollut hävettävän pitkä tauko bloggauksessa, johan tässä alkaa itsekin unohtaa mitä on tullut tehtyä ja nähtyä. Meidän piti Sinnan kanssa lähteä tänään Turkuun, mutta kuten kaikki dvd-projektit tähän mennessä, myös tämä nyt työn alla oleva, ei toimi. Olen koko päivän istunut koneella ja kiroillut hidasta etenemistä ja väärinpäin olevia kenttiä ja tuskastellut. No, ei niin suurta pahaa, ettei jotain hyvääkin, onpahan aikaa istua ja kirjoitella Sinnan kuulumisia. :)


Me ollaan oltu nyt reilu viikko kotosalla tytön kanssa, olen käynyt kaksi päivän keikkaa tekemässä tässä välissä, mutta muuten on ollut melko leppoisaa. Sinnan kohokohdat tältä ajalta olivat ehdottomasti kaksi tapaamista koirakavereitten kanssa. Ensin lähdimme Porvooseen tapaamaan Terhiä, Outsaa, mummista ja rinsessoita.

Tässä kuvassa esiintyy kolme pyllyä ja Sinna. Kolme pyllyä kuuluvat em. koiruuksille ja käsi Outsalle. Kävimme siis metsässä kävelemässä ja Sinna yritti parhaansa mukaan pysyä isompien perässä. Maasto tuotti ajoittain vaikeuksia, kun noin 15cm korkea varvikko näytti sinnaperspektiivistä hyvin korkealta esteeltä, jonka yli täytyi hypätä.. ja nenälleenhän sitä sitten alas tultiin.


Sinna tapasi samalla reissulla myös ensimmäistä kertaa kissoja ja kaneja. Isot tytöt eivät oikein ymmärtäneet pikkulikan leikkiehdotuksia (ja joo, ehkä ne olis muutenkin olleet vähän isoja painikavereiksi...), joten riemu oli suunnaton, kun löytyi omankokoisia tyyppejä. Isojen tyttöjen perässä leikittiin pallonhakua. Sinna kävi täysin vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa hakemassa palloa Scn suusta, kunnes kyllästyi raahaamaan suurta pallukkaa ja kävi hakemassa paremmin suuhunsa sopivan omenan. Heittelin sitä ja tyttö kyllä lähti perään, mutta ei se ihan vielä tainnut hokata, että sen voisi tuoda mulle takaisinkin.. :D


Se toinen, Sinnan mielestä ehkä vieläpä mukavampi tapaaminen oli riehakas jälleennäkeminen velipoika Dinon kanssa. Dino saapui sunnuntaina Johannan kanssa piristämään meidän päivää ja riehumiseksihan se meni. :) Sisarukset vilkuilivat toisiaan ehkä minuutin miettien, että hmm.. jotain tuttua tuossa taitaa olla.. Sen jälkeen Sinna aloitti hirmuisen ärinän ja tahtoi alkaa painihommiin. Kipitimme talon taakse, jossa on rauhallinen nurmipläntti ja päästimme tyypit irti. Leikki alkoi Sinnan yliotteella, mutta Dino sai melko pian jutun juonesta kiinni. Dinolla on kotona vanhempi whippetkaveri, joten se on varmaan oppinut hillitsemään itseään ja puhumaan koiraa paremmin, kuin Sinna, jolla ei tunnu vielä olevan juuri käsitystä siitä, kuinka täysillä kannattaa kenenkin naamaan juosta... :D (Kovin nätisti tyttö kyllä kelli selällään noita Porvoon tyttöjä moikatessaan, mutta hetken päästä olisi jo kiivennyt naamalla, ellei häntä olisi muistutettu elämän realiteeteista niin omistajien kuin koirienkin puolelta.)

Sinna muisti selkeästi vanhat painiotteet... ;) Tässä kuva muutaman viikon takaa pentulaatikosta:

Oli kyllä hauska tavata Dino ja kuulla, että samoissa vaiheissa mennään kehityksessä (lukuunottamatta Dinon häntää, joka on kyllä kehittynyt aivan omaa tahtiaan! hirrrrveän pitkäksi!). Molemmat pennut osaavat jo teoriassa istua ja mennä maahan.. siis ellei ole sillä hetkellä mitään kiinnostavampaa tekemistä. Dino oli hurmaava herrasmies ja alun kohteliaan pidättyväisyyden jälkeen antoi kyllä Sinnalle kyytiä. :)

Vähän alkoikin jo väsyttää...

Sinnan vauhdilla ei liene yllätys, että meillä on jo ensimmäinen taisteluvamma. Porvoossa huomasin tytön vähän nostelevan toista takatassua (sitä, jossa on kaksi valkoista varvasta), mutta silloin ei huomattu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Parin päivän päästä Kati tuli käymään ja huomasi tytön yhden varpaan olevan turvoksissa. Epäilynä siis joko nivelsidevamma tai hiusmurtuma. Aika vähän tuo on kuitenkin tassua varonut (paitsi että painiessaan Dinon kanssa sai tietysti samaiseen varpaaseen verestävän naarmun, jonka jälkeen varvas oli loppupäivän vähän kipeä.) Turvotus ei ole itsellään laskenut toistaiseksi, mutta ei pahentunutkaan. Seurailemme siis tilannetta ja lääkäri saa katsoa sitä reilun viikon päästä, kun mennään hakemaan rokotuksia.
(Tässä vähän osviittaa siitä vauhdista, jota tyttö pitää... ei ihme, että havereitakin mahtuu mukaan.)

Sinnan viikkoon on luonnollisesti kuulunut myös ihmissukulaisvisiittejä, onpa hän päässyt mummilaan yökyläänkin (terveisiä vaan Sinnafani nro1:lle ja nro2:lle!). Vanhemmat taitavat olla melko myytyjä pikkuneidistä, ainakin päätellen (mummilan) lelulaatikon alati nopeutuvasta täyttötahdista. Melkein jäi isältä Idolsitkin katsomatta, kun oli parempaakin tekemistä koiralle leperrellessä.. :)

Loppuun vielä kukkien kera "parane pian"-terveiset Nuppu-äidille, joka oli katkaissut jalkansa ihan katki poikki kotipihassa telmiessään. :( Pidämme peukkuja ja (turvonneitakin) varpaita pystyssä, että Nupun jalka paranisi hyvin ja äippä pääsisi vielä juoksentelemaan vähintään omaksi iloksi, ellei jalasta enää kilpakalua tule.

Yksin kotona 9

Mulla alkoi työkeikka perjantaina ja hommia riittää ensi sunnuntaihin asti. Leffahommissa varsinkin kuvauspäivät venähtää yleensä sinne 10h tietämille (+matkat), joten Sinna on saanut käyttöönsä muutamia au-paireja. :) Kiitos Suvi, Saara, Riikka, Jenni, Anna, Tuula ja Vili, että olette apuna!


Tyttö ei ole osoittanut minkäänlaisia merkkejä eroahdistuksesta. Lähtiessä saattaa kuulua hieman ininää, mutta pian hän tuntuu keksivän omaa tekemistä. (mm. käsikirjoituksen syöminen..) Kotiintullessa on useimmiten vastassa juuri unilta herännyt pöllämystynyt pentunen. Tänään meillä oli toistaiseksi pisin yksinoloaika, kun en hankkinut aamulle hoitajaa lainkaan, vaan tyttö sai viihtyä viisi tuntia aivan yksinään. Aika oli ilmeisesti kulutettu nukkumalla ja voimia keräämällä, sillä virtaa riitti iltasella melko paljon..

(tällaiseen vankilaan se mamma munt päivisin jättää... ;<)

Kävimme iltasella viemässä Annalle avaimet huomista koiravahtikeikkaa varten ja samalla hoidimme pahimman kaahotuspurun juoksuttamalla tyttöä pihamaalla. Tällä hetkellä lattialla tuhiseekin hyvin väsynyt ja elämäänsä tyytyväinen koiralapsi. :)

Sinna on alkanut saada uutta muotoa. Tyttö on parissa viikossa kasvanut ihan silmissä ja aina työpäivän jälkeen ihmettelen, että joko se on tässäkin välissä taas venähtänyt. Vatsalinja alkaa muotoutua uudelleen, alun pennunpyöreys alkaa jo vähän väistyä. (Yritän kyllä syöttää sitä minkä kerkiän, mutta ei aina vaan maistu!)


Sinna maistoi eilen perunamuussia, kurkkua ja puolukoita, jotka kaikki upposivat mitä suurimmalla ruokahalulla. Ruokana käytämme kasvattajan suosittelemaa Royal Caninin penturuokaa, jota menee myös namipaloina (..mistä syystä se ei ehkä ruoka-aikaan niin enää maistukaan). Lisukkeina on milloin mitäkin sattuu kaapista löytymään, maksamakkaraa, piimää, kinkkua ja jugurttia yleensä.

---

Kaikkia dramaturgian perusperiaatteita vastaan rikkoen lopetan tämän postauksen tähän. Minua vaan nukuttaa niin paljon, etten jaksa olla enää tarinankerronnallinen. :) Hyvää yötä.

Ai niin.

Miksi kaikki meidän kuvat näyttää tältä?

Tuunausta

Tiistaina saimme iloisen yllärin postissa. Ideavintistä tilatut nimilaatat tulivat nätisti kirjekuoressa kotipostiluukkuun saakka. Tilasin laatat heti perjantaina nimen varmistuttua - siis joskus klo 23 jälkeen.

Sinna oli myös uudesta, kepeämmästä laatasta tyytyväinen, ulkoilukin on helpottunut hieman (jostain syystä on kauhean vaikeaa juosta ulkona kolmella jalalla, raapien yhdellä pantaa...).

Tiistain ja keskiviikon aikana Sinna on saanut monta uutta ystävää. Piipahtamassa ovat käyneet niin Juulia, Anna, Antti kuin Outsakin, joten vipinää on piisannut. Ensi viikolla vähän rauhottuu, vaikka mun työkeikka vähän rytmiä sekoittaakin. Onneksi asuu monta ihanaa koiravahtia ihan lähiseuduilla, niin tyttö ei joudu kovin montaa tuntia olemaan yksin kerrallaan. Toistaiseksi yksinolot ovat sujuneet vallan hyvin, yleensä kotoa on löytynyt nukkuva pieni koira, eikä mitään hajotettua. Pitää koputtaa puuta.

Anna ja Sinna.Antti ja Sinna.

Äiti oli tuunannut mun sohvaan suojapäälliset, jotka tänään kiskoin sohvatyynyjen päälle. Sohvat saivat siis uuden, sinisen sävyn ja vähän viimeistellymmän ulkoasun, kuin tähänastinen huolettomasti levitelty kangas. (No joo, ei ne ehkä vieläkään ihan suoraan Innosta ole..)


Tuunauspuuhista innostunut Sinna päätti antaa hänkin oman panoksensa sisustukseen:


(Äiti ihmetteli vielä pari kuukautta sitten, miksen ole hankkinut uutta mattoa olohuoneeseen.. :D No, äiti, syy on siinä, ettei hyvää mattoa kannata roskiin heittää! Otetaan siis 1 kpl koiranpentuja ja 1 kpl mattoja ja ongelma on pian ratkaistu!)

Edellisessä kuvassa näkyvä pikkusohva on pikkutiikerin suuri suosikki. Sohvan selkänojalla seisten näkee melko hyvin koko olkkariin ja siinä keikkuessa on hauska katsoa meikäläisen kauhistunutta ilmettä, kun hypähdän kädet ojossa ottamaan vastaan epävarmana horjuvaa pikkukoiraa...

Selkänojakeikkumista harrastettiin aiemmin päivällä noin 3 minuutin välein, joten päädyin siihen, että asialle täytyy tehdä jotain. Kasasin sohvan taakse tyynykasan ja rohkaisin tyttöä hyppäämään, kun se kerran oli turvallista. Hirveän vapinan saattelemana tyttö valuttautui selkänojalta tyynyille, jonka jälkeen houkuttelin tekemään saman uudestaan. Toisella kertaa selkänoja ei enää tuntunutkaan ihan niin mielenkiintoiselta paikalta... ja kolmannella kerralla tyttö päätti luovuttaa, katsoi minua alta kulmain ja totesi, ettei keikkuminen sittenkään ollut kovin mielenkiintoinen harrastus... ja siitä lähtien on sohvalta poistuttu suosiolla sitä lyhyempää reittiä pitkin.

En tiedä kuinka oikeaoppinen koirankoulutustapa tämä on, mutta ainakin tuntui tiikerille toimivan. Mitenhän saisi pikkuneidin vielä vakuutettua siitä, että hänen loikkaominaisuutensa eivät vielä ole tarpeeksi kehittyneet keittiönpöydälle hyppäämiseen..? Pitänee alkaa kartoittaa lähistön agilitymahdollisuuksia, josko pääsisi jonon hänniltä jo ehkä kahden vuoden iässä treeneihin asti.. Kyllä pääkaupunkiseudulla on sitten mukava asua!

(ps. Tutustuimme tänään imuriin, joka pelotti aluksi ihan hirveästi ja sitten vähän vähemmän. Lopulta Sinna uskalsi ottaa napuja myös hurisevan imurin päältä. On se rohkea tyttö!)

Aamuriehu..

..on vallannut asuntoni.

Käytiin tovi sitten ulkoilemassa ja olikin jännää. Metsästä tuli iso saksanpaimenkoira, joka sanoi "tuh", siis siellä 20 metrin päässä. (haukumme tällä hetkellä pupulelulle sängystä käsin) Sinna sanoi "juoksen karkuun", mutta onneksi iso hurtta ymmärsi vaihtaa suuntaa, joten reipas tyttösemmekin uskalsi jatkaa matkaa, kehujen kanssa tietenkin. (nyt tarkastellaan tukkani pysyvyyttä ponihäntää kiskomalla) Heti melkein perään meni ohitse vielä auto ja taas oli vähän jännää, mutta ei sekään kauaa jaksanut ihmetyttää. Kotipihassa oli käynnissä oleva auto, jonka ohitus vaati pari napua ja iloisia kutsuja, mutta sekin onnistui. Jäimme kytikselle ja varmistimme, että tuo hävytön tunkeilija poistuu kerrostalon pihasta. Liikkuva auto herätti enemmän kiinnostusta kuin pelkoa, ainakin turvassa jalkojen juuressa napuja maistellen. (lakanan alta paljastuu ehkä suuri leluaarre, jos kaivan tarpeeksi kovasti)

Huomasin vasta nyt, että tässä pitää erikseen sallia yleinen kommentointi, eli nyt siellä on raksi niin, että rekisteröitymättömätkin saavat sanoa hei, jos tahtovat. (ainakin meistä se olisi vallan mukavaa.) :)

Maalla on mukavaa

Lähdimme Sinnan kanssa mökin rauhaan viikonlopuksi. Suvi toimi apukuskina eli koiranruokkijana automatkan, josta ensimmäinen puolikas sujui äänekkään vastustuksen merkeissä. Loppumatka menikin sitten kiukuttelusta uupuneena ja pysähdys Lohjan keskustassa sai pään nousemaan vain vähän.


Perillä mökillä pelotti Sinnaa aivan hirveästi. Tyttö sai puseron päälleen ja puhelinnumerolla varustetun pannan kaulaansa ja sen jälkeen aivan vapaat jalat .. joten hän pakeni piiloon Suvin jalkoihin, natusti lehtiä ja tärisi julmetusti. Pienen kannustuksen jälkeen S päätti merkitä tilukset ja siirtyä sisätiloihin, jossa pelotti taas aika paljon. Mökki oli vieläkin melko viileä, joten paita sai jäädä päälle ja istahdimme takan lämpöön nukkumaan. Ilta meni pikkutiikerillä nukkumisen merkeissä ja meillä muilla rantasaunan löylyissä ehkä vuoden viimeistä kertaa.

Yön tyttö nukkui minun kainalossani ja herätti aamulla kinumalla ulos pissille. Koko viikonlopun saldo oli vain kaksi erehdyspissiä tuvan matolle - muuten kaikki tehtiin ulos, vaikka siellä olikin hirveän kylmä ja hieman pelottavaa. Jos olisi kaupungissakin yhtä helppoa juosta ulos, oppisi tyttö meiningin varmasti hyvin nopeasti. Täällä kun pitää laittaa panta ja remmi ja tarkistaa oliko avaimet ja pudottaa lakki ja solmia kengännauhat ja vielä juosta portaat alas ja naapurin pahan silmän ulottumattomiin...


Sunnuntai meni lauantaihin nähden riehakkaasti. Kaikki mahdolliset traumat ja pelot oli totisesti käsitelty ja Sinna saattoi keskittyä olennaiseen - siis riehumiseen. Ensimmäiset kunnon ärinät irroitti hyvin vaarrrrallinen imurin putki, joka työntyi esiin sängyn alta. Ja siis ihan varmasti liikkui, tai jotain.. ja sehän oli tapettava. Sinna haukkui, murisi, hyökkäili, raapi, puri, murisi ja haukkui letkua noin varttitunnin, jonka jälkeen se oli ilmeisesti todettava joko vaarattomaksi tai voitetuksi, en osaa päätellä kumpaa.

Sunnuntain kovin sana oli kuitenkin rappuset, joiden päältä näki paljon paremmin mitä ruokapöydässä oli tarjolla. Ja josseivat olisi mokomat menneet kieltämään, niin ihan ihan varmasti olisi myös pystynyt loikkaamaan metrin matkan suoraan keittopataan... Jostain syystä emme halunneet testata tätä käytännössä. Koska neiti päättäväisesti kiipesi raput kaikista esteviritelmistämme huolimatta kerta toisensa jälkeen ylös, päätimme näyttää myös miten niitä pääsee turvallisesti alas. Napujen avulla Sinna laskeutuikin portaat hyvin taitavasti ja varovasti yksi kerrallaan (juostakseen heti kohta takaisin ylös).


Jostain mielenhäiriöllisestä syystä en ottanut yhtään ulkoilukuvaa, joten joudutte tyytymään todistusaineistoon, joka kiistattomasti osoittaa, että ainakin märällä nurmella on tassuteltu ennen terassille kipuamista.


Viikonlopun jännitys taisi purkautua toden teolla vasta sunnuntai-iltana, kun päästiin takaisin kotiin. Tyyppi oli aivan hirveässä hepulissa ja juoksi kämppää ympäri sellaista vauhtia, että heikompia (mua) hirvitti.

Viikonlopun suru-uutinen oli Koi-kanaksi nimetyn kumikanan jalka-amputaatio. Koi-kanan jalka on ollut Sinnan lempijärsittävä ja se alkoi näkyä, joten päädyin amputoimaan jalan saksilla. Samalla ratkesi myös itseäni pitkään vaivannut, kaulassani riippuneen riipuksettoman ketjun ongelma. Saanko esitellä: Koi-kanankoipikoru.

Lauantaiaamun agenda

Lauantai alkoi kello puoli seitsemältä tytön herätessä. Hipsimme kiireesti ulos. Ensimmäistä kertaa olin ollut fiksu ja ottanut kakkapussit mukaan ja tulihan niille käyttöäkin, jee! Riemuitessamme uudesta aluevaltauksesta, juoksi Sinna jalkoihini ja heitin hienosti nenälleni ottaen kädellä vastaan - siis sillä kädellä, jolla pitelin the pussukkaa... Alastulo oli varsin lämmin sekä pehmeä.

Muita jännityksen aiheita aiheutti aamusella parvekelasien välistä insertoitunut talitiainen, joka ehti palata samaa reittiä kuin oli tullutkin ennen kuin sain käärittyä itseni suojavaatteisiin lintuparan vapautusta varten.

Tämän ja huomisen päivän ohjelmassa on lähtö mökille, kunhan vanhemmat saavat sinne vähän peruslämpöä, ettei tirriäinen jäädy ihan heti saavuttuaan. Katilta lainattu pikkutakki on vielä vähän iso, eikä suojaa Sinnan masua, mutta vanhan paidan hihasta tehty pusero saa kunnian palvella viikonlopun lämmikkeenä. Olen vähän sitä mieltä, että äiti ja mummi voisivat vaikka intoutua neulomishommiin? :) Pitää vaan tehdä vähän laskelmia, että minkä kokoista paitaa Sinna on siinä vaiheessa vailla, kun neulomukset olisivat valmiit.


Nyt on blogin alku saatu suunnilleen oikeaan aikatauluun. Tässä vaiheessa minun täytyy lähettää hirveän suuret kiitokset Tarjalle ja Jyrkille mahtavasta ja luonteikkaasta pennusta! Jaksan monta kertaa päivässä ihmetellä kuinka noin pieneen tyyppiin mahtuukin niin suuri persoona. Sinna on niin mieletön tapaus, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kiitos!!

Sänkysi on linnani

Perjantai valkeni tasan kello seitsemältä, kun heräsin pikkutiikerin havahtumiseen. Pelko siitä, että tyttö kiipeäisi yöllä sänkyyn ja satuttaisi itsensä pudotessaan sieltä alas oli saanut minut kasaamaan lattialle kasan peittoja, koska en jaksanut illalla hakea kellarista tarkoitukseen paremmin sopivaa patjaa. Tiikeri oli minua nopeampi ja ehti tehdä ensimmäiset pissat paperille ennen kuin sain vaatteet päälle ja itseni organisoitua ulos. Siirsimme siis nurmikkotutustumista myöhempään.

Aamupalan ja parin tunnin jatkounien jälkeen olin vahingosta viisastuneena hieman nopeampi ja lähdimme yhdessä roskienvientireissulle. Tiikeri matkusti puseroni sisällä roskakatokselle ja tärisi hieman, enemmän jännityksestä kuin kylmästä, sillä sää oli melko leuto, eikä sadekaan haitannut. Roskareissun jälkeen jäimme istuskelemaan penkille ja tytön osoittaessa kiinnostusta ympäröivään maailmaan, annoin hänen tutustua siihen ruohonjuuriperspektiivistä. Alussa tepastelu kostealla nurmikolla oli hyvin jännittävää ja turvallisin paikka olikin jalkojeni juuressa. Hetken kuluttua rohkeutta oli kerätty sen verran, että saimme käveltyä talon päätyyn, jossa tyttö pissasi ensimmäistä kertaa ulkona, käsittämättömän suurten aplodien siivittämänä, luonnollisesti. (Kuvia ei tapahtumasta ikävä kyllä ole, vaikka uskon, että ne olisivat kaikkien mielestä erittäin kiinnostavia... katselisin itsekin erittäin mielelläni kuvia lastenne ensimmäisistä pottapisseistä... tai sitten en.)

Päivän agendaan kuuluivat myös ensimmäiset yksinoloharjoitukset. Töihin joudun palaamaan jo ensi viikon perjantaina, joten tytön on syytä alkaa opetella itsenäistä elämää. Pieniä parin minuutin oven taakse jäämisiä olimme harjoitelleet jo edellisenä päivänä, näkyvimpänä tuloksena jyrsitty olohuoneen matto.

Ensimmäinen harjoitus kesti noin vartin, kun kävin suihkussa suljettujen ovien takana. Yhtään itkua ei kuulunut ja takaisin tullessani kohtasin seuraavan näyn:


Tyynen rauhallisena makoili pikkutiikeri keskellä sänkyä aivan kuin ei koskaan olisi muuta tehnytkään! "Ai siis mihin oli kiellettyä mennä?" Kovin suurta tuskaa ei poissaoloni siis ollut aiheuttanut.

Seuraava koetinkivi oli käyntini lemmikkieläinkaupassa. Aiemmin hankkimani hihan oli sen verran iso, että se aiheutti ulkoillessa huomattavaa hankaluutta, joten ostoslistalla oli ohuempi remmi (saattoi sinne kassiin yksi vinkulelukin eksyä..). Palatessani oli tyttö tyynesti omassa sängyssään nukkumassa. En löytänyt mitään raadeltua, joten oletettavasti hän ei edes huomannut katoamistani. Uusi yritys siis. Vakuutuspapereiden vienti Tapiolan toimistoon vei jo huomattavasti enemmän aikaa, mutta tälläkin kertaa vastaanotto oli rauhallinen. Eroahdistusta ei siis ainakaan tähän mennessä havaittavissa.

Päivän isoin asia oli ehkä ensimmäinen automatka. Suvi tuli Turusta ja lähdimme uhkarohkeina yhdessä autolla vastaan. Matka juna-asemalle ei ole suunnaton, mutta toisella kädellä nameja pelkääjän paikan jalkatilaan syytäen ja koiraa hienoksi tytöksi kehuen, ei keskittymiseni ajamiseen ehkä ollut täydellistä. Menomatka meni sen suuremmitta kommervinkeittä ja tulomatka sujui jo hyvin paljon hienommin Suvin ottaessa nappula-automaatin paikan. Sen verran paljon taisi nameja mennä, ettei kello viiden ruoka kotona oikein maistunut.

Automatkan jännitys purkautui tähän mennessä ehkä railakkaimpina iltahepuleina. Siinä vaiheessa, kun tiikeri keilasi päin keittiön ruokaryhmää ymmärsin, että on vissiin aika rauhoittua. Silittelyjen ja himmennettyjen valojen saattelemana lähti nuori neiti unten maille ja saimme itsekin pienen hengähdystauon.

Neiti Tiikeri tutustui perjantaina myös tietokoneeseen ja sen päästelemiin omituisiin ääniin suurella mielenkiinnolla. Tytön nukahdettua aloinkin väsätä iltapuhteikseni tätä blogia. Alkuihmetyksen laannuttua saattaa kirjoitustahtikin vähän hiljetä, mutta nyt on vaan niin paljon uusia asioita päässä, että pitää kaikki purkaa tekstiksi. Ja täytyyhän sitä päästä noita kuviakin levittelemään.. :)

Perjantain suurin saavutus omalta osaltani oli se, että tyttö sai vihdoin ihan oikean nimen. Kaikista päässä pyörineistä nimistä päädyin lopulta Sinnaan, joka tuntuu sopivan tytölle kuin nenä päähän. Iltaulkoilulla pääsin siis kehumaan tyttöä nimellä, kun pissi tuli taas oikeaan paikkaan. Kakka sen sijaan löytyi makuuhuoneen lattialta noin klo 01.02, kun astuin pimeässä sen päälle. No, ei aina voi onnistua. Huonoin puoli tässä oli se, että päässäni alkoi soida Agit propin biisistä kohta "sinun täytyy astua johtoon", tosin hieman eri sanoilla...

Neitiä ei tunnu pitelevän poissa sängystä enää mikään ja koskapa minulla ei varsinaisesti ole mitään sitä vastaan, päädyin vuoraamaan lattian tyynyillä, jotta mahdollinen suunnittelemattomampikin laskeutuminen sujuisi pehmeästi. Hyvin hienosti Sinna kyllä osaa jo sukeltaa sängyltä oman pedin kautta maahan. Olen neidistä hyvin ylpeä.

B-day, uusi elämä

Keskiviikkona 15.10. lähdimme viime hetken paniikkiostosten jälkeen liikenteeseen. Mukaan lähtivät pikkusisko ja äiti, joille molemmille oli uskottu vastuutehtävä. Sisko toimi valokuvaajana ja äiti autokuskina.

Perillä Kiiturin kennelissä tapasimme seitsenpäiseksi kutistuneen sisarusjoukon, jotka kilvan koittivat loikkia pentuaitauksen laitojen yli vieraita tervehtimään - siis kaikki muut paitsi pikkutiikeri, joka istui keskellä lattiaa selkä meihin päin, eikä ollut huomaavinaankaan.

Kasvattaja Tarja antoi Beislan syliini ja tyttö tärisi jännityksestä pitkän aikaa ennen kuin alkoi rauhoittua. Viimeisen punnituksen (3480g!) jälkeen lähdettiin varovaiselle tutkimusmatkalle (joka hetken päästä suoritettiin kaahottamalla huoneesta toiseen). Pikkutiikerin löytöretkien aikana teimme Tarjan kanssa paperityöt ja kävimme läpi käyttöohjeita sekä lisäosia, kuten solmulelut, peti ja kuivatut jäniksenkorvat. Tarjan hyvästeltyä pikkuisen keräsimme tavarat ja itsemme ja lähdimme kohti kotia ja uusia seikkailuja.

(Mainittakoon tässä kohdin, että Espooseen voi ajaa Vihtijärveltä kolmea eri reittiä. Ensimmäinen, jonka ohitse ajoimme olisi ollut HankoHyvinkää-Vihdintie. Toinen, jonka ohitse ajoimme olisi ollut Hämeenlinnanväylä Helsinkiin. Kolmas, jonka sitten valitsimme oli Hämeenlinnan väylä Tampereen suuntaan, Nurmijärven liittymässä U-käännös ja nokka kotia kohti..)


Automatka meni rytmillä itku-hepuli-uni-hepuli-uni. Kotiin päästyämme tyttö epäröi ehkä minuutin verran, jonka jälkeen alkoi riehakas ralli ja uusien lelujen retuuttaminen. Suosikiksi muodostuivat kaikki vinkuvat kapistukset, joita vaanittiin ensin tovi ja sen jälkeen saalistettiin huikeilla loikilla ja tapporetuutuksilla. Välissä käytiin nuolemassa jokaisen perheenjäsenen naama vuorollaan. Leikeistä väsyneenä tyttö kävi välillä nukkumassa, jonka jälkeen palattiin lelujen pariin.

Ensimmäinen yö meni melko rauhallisesti puoli kuuteen asti, jolloin tyttö itki vähän, kun ei päässyt sänkyyn nukkumaan (tai aina kun loikka onnistui, nostettiin hänet kylmästi alas...), pian uni kuitenkin voitti taas oman pedin turvassa.

Torstai oli ensimmäinen kokonainen päivä uudessa kodissa. Ulkona kävimme vasta turvassa takin sisällä kuikuilemassa. Ensimmäisellä kerralla tärisytti ja pelotti ihan hirveästi jo ulko-ovella, toisella kerralla päästiin jo roskakatokselle asti, kunnes ohiajanut bussi sai pienen taas vähän kauhuihinsa. Hirvittävän reipas pikkutiikeri kaiken kaikkiaan on. Uusiin asioihin suhtaudutaan ensin varovaisella kunnioituksella, mutta seuraavalla kertaa jo juostaan täysillä päin (mm. pianoa..).

Illalla saimme vieraita. Jenni kävi ensin katsomassa tytön perään sillä aikaa kun kävin kiertämässä parit vakuutusyhtiöt tarjouksia kysellen. Terhi saapui pari tuntia myöhemmin ja hämmensi pikkutiikeriä ensin omenalla ja sitten masupärinällä. Terhin riehukäsittelyn jäljiltä kunto oli tämä:Illalla oli sateinen sää ja äiti kielsi ulkoilemasta, joten jätimme nurmikollatepastelut suosiolla seuraavalle päivälle.

Torstain vallitseva olotila (koiranpennun katselemisen riemun ohessa) oli tuskastus siitä, ettei tytöllä ollut vielä Oikeaa Nimeä. Beisla on vallan hyvä nimi, mikäli sen omaava henkilö on fiini ja sofistikoitunut, mutta.. niin. Ensimmäiset päivät nimenä toiminut "Hei-älä-syö-sitä" ei sekään tuntunut toimivalta pysyvänä ratkaisuna. Nimiasia jäi siis edelleen hautumaan. Nimituskan lisäksi koin muitakin uusia tunteita - en ole koskaan tiennyt kuinka ylpeä voi olla siitä, että joku kakkaa paperille. :)

Hyvää kannattaa odottaa

Tämä blogi alkaa hieman myöhässä. Tarkoitukseni oli aloittaa kirjoittelu pikkutiikerin kotiutuessa, mutta jostain syystä tässä on ollut pari melko kiireistä päivää.. :)

Pikkutiikeri on viralliselta nimeltään Kiiturin NN-Beisla. Hän on kotoisin Kiiturin kennelistä, Vihtijärveltä. Tyttö on rodultaan whippet ja vanhempansa ovat juoksulinjaisia, joten eiköhän mekin heti keväällä vieheen perään suunnisteta.

Koiran varsinainen odotus alkoi jo huhti-toukokuun vaihteessa, kun olin kuullut tulossa olevasta pentueesta ja otin yhteyttä kasvattaja Tarja Seppäseen. Tutustumiskäynnillä muutamaa päivää myöhemmin tapasin pentueen tulevan emän, Nupun, joka osoittautui hyvin valloittavaksi tapaukseksi. Varauksia pentueesta oli jo tuolloin iso pino, mutta ilmottauduin optimistisesti joukon jatkoksi.

Nuppu astutettiin juhannuksen tienoolla, mistä alkoikin jännittävämpi osuus, ensin kuukausi ultraan, jossa näkyikin viisi pientä whippetinalkua ja sitten vielä toinen kuukausi itse synnytykseen. Lauantaina 23.8.2oo8 Nuppu pyöräytti kokonaista kahdeksan pentua! Viisi poikaa ja kolme tyttöä ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että niin se vaan taitaa olla yksi tyttö meillekin muuttamassa. :)


Syyskuussa kävimme siskon kanssa katsomassa vajaan kolmen viikon ikäisiä pentuja ja heti piti tehdä maailman vaikein valinta kahden kämmenelle mahtuvan otuksen kesken. Beisla oli jo tuolloin tytöistä isoin, ehkä se seikka vetosi minuun eniten...(meille mitään hippiäisiä tule!)

Toisen kerran vierailimme pentulaatikolla äidin kanssa paria viikkoa myöhemmin. Pennut olivat kasvaneet huikeasti. Kasvattaja kertoi, että Beisla oli ensimmäisten joukossa tajunnut vieheen idean, ja että tyttö oli muutenkin varsin täpäkkä tapaus. Kylässä ollessamme Beisla kurnutti pienempiä sisaruksiaan mennen tullen (älkää antako viattoman ulkomuodon hämätä) ja sydämeni suli viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö tuli kutsumaan minua leikkiin.


Viimeiset pari viikkoa odotusta meni lemmikkikauppoja sekä kirppareita kierrellen; leluja ja tarpeellisia (sekä "hyvin tarpeellisia") tarvikkeita haalien ja viime hetken jännityksen puuttumista ihmetellen. Keskiviikkona 15.10. oli laskettu aika ja silloin alkoi itseäkin pelottaa että millainenhan tyyppi sieltä oikein on tulossa ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja apua apua, osaanko ollenkaan ja mitä sitten jos tuota ja tätä ja vielä jotain kolmatta.... Kuinka sitten pärjäsimmekään, siitä lisää seuraavassa osassa.

Vaikka näin tiivistäen voi odotusaika tuntua lyhyeltä, voin kertoa, että oikeasti se on ollut hyyyyvin pitkä. Omasta koirasta olen haaveillut jo vuosia, aktiivisesti noin kaksi vuotta ja whippettiin päädyttyäni hyvin aktiivisesti kohta vuoden verran. Keskiviikkona viimeisiä hätäostoksia (kyllä, tarvitsen ehdottomasti laatikon kuivamuonalle juuri nyt!) suorittaessa tuntui siltä, että kaikki on käynyt aivan liian äkkiä. Vaan niinhän se talvikin joka vuosi yllättää autoilijat. :)