Pitkä talvi ja pitkä viikko

Viime lokakuun postauksesta on vierähtänyt pitkä tovi.

Sinnan välilevytyrän hoidoksi määrättiin suunnilleen edellisen kirjoituksen aikoihin kipulääkekuuri ja pitkä lepo. Vapaana juoksemiset jäivät viime talvena vähiin (mitä nyt pientä spurttailua hotellin käytävillä eräänkin karkureissun seurauksena...), mutta onneksi Sinnan selkä kesti sentään jotakin liikuntaa: pääsimme vihdoinkin harjoittelemaan hiihtämistä. Lumilla liitely taisi olla sekä koiran että emännän mielestä aika hauskaa. Se, että muutimme loppuvuodesta vähän väljemmille kulmille ja pois kerrostalosta, ei ainakaan hidastanut talviurheilijain menoa.

Maaliskuun alussa koitti jännittävä hetki, nimittäin vapaus. Alun lyhyet jolkottelut vaihtuivat pidempiin, ja lopulta uskalsimme pitää tyttöjä yhtä aikaa vapaana. Ja voi sitä vauhdin hurmaa! Itku meinasi tulla, kun Sinna pääsi vihdoin pinkomaan pitkin peltoja, täynnä elämäniloa. Koko koira tuntui muuttuvan ihan toiseksi noina viikkoina. Sinnalla on taipumusta vajota jonkinlaiselle säästöliekille pimeimmän talven ajaksi, ja tänä vuonna talviuni vaikutti vieläkin syvemmältä, varmaankin juuri liikuntatauon takia.

Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Selkä jäykistyi ja kipeytyi taas, joten varasimme jälleen ajan selkää aiemminkin hoitaneelle Esa Eskeliselle Apexiin. Lääkärin mielipide oli selvä: kipuilun syynä on mitä todennäköisimmin vanha vaiva, keskiselän välilevytyrä, eikä sitä kannata oireiden vähäisyyden takia leikata. Sinnallahan ei ole missään vaiheessa ollut esimerkiksi halvausoireita. No, onneksi ei, mutta jos vinttikoira ei voi juosta, niin ovatko oireet oikeasti vähäisiä? Eskelinen ymmärsi pointin, ja kehotti kysymään toista mielipidettä Eläinsairaala Aistista.

Tuomion jälkeiset tunnelmat olivat harvinaisen sekavat. Onko koira todellakin liian terve, jotta sitä kannattaisi leikata, mutta liian sairas, jotta se voisi elää elämisen arvoista elämää? Pitäisikö meidän olla tyytyväisiä siihen, että se voi kävellä, remmilenkkeillä, leikkiä koirakavereiden kanssa ja viettää muutenkin koiramaista elämää, vai tehdä se raskain valinta, johon olemme vinttikoiran ottaessamme sitoutuneet?

Toiveet paranemisesta eivät tainneet olla kovin korkealla Eskelisen ehdottoman kannan jäljiltä, mutta tuollaisessa tilanteessa on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten varasimme Sinnalle ajan Eskelisen suosittelemaan Eläinsairaala Aistiin. Kyöräsimme Sinnan taas kerran aamuvarhaisella autoon, taas kerran johonkin vieraaseen paikkaan sörkittäväksi, väänneltäväksi ja käänneltäväksi. Meidät otti vastaan reipasotteinen neurologi Sigitas Cizinauskas, joka kävi edelliset röntgen- ja magneettikuvat sekä tähden itsensä läpi. En tiedä, mitä olimme odottaneet, mutta emme ainakaan näin tiukkaa kurvia... lääkäri totesi, että koira on kuvattava uudestaan, ja ryntäsi hakemaan tainnutuspiikin. Edellisten kuvien reunalla, selkärangan loppupäässä, näkyi nimittäin jotakin, mistä oli saatava selko. Ja taas kerran Sinna nukutettiin. (Syliin sammahtava koira tuntui siinä vaiheessa harvinaisen raskaalta.)

Jäimme odottelemaan tuloksia kauhunsekaisella jännityksellä. Cizinauskas istutti meidät tuoleihin tietokoneen näytön äärelle ja selvitti Sinnan selkärangan suoria ja mutkia pitkään ja hartaasti. Tunnistimme aiemmista kuvista tutun, pikkuruisen, piikinnäköisen välilevytyrän. Olisiko se jopa pienentynyt levon aikana? Eskelisen diagnosoima välilevytyrä jäi kuitenkin sivulöydökseksi, eikä se todennäköisesti vaivaa koiraa, ei ainakaan enää. Sen sijaan häntäpäästä löytyi niinkin kansankieliseltä kuulostava vaiva kuin osteochondritis dissecansin aiheuttama selkäydinkanavan ahtauma L7–S1**. Suomeksi asia hahmottui suunnilleen niin, että selkäydinkanavassa on kasvuhäiriön seurauksena irrallinen / ylimääräinen (?) luunpala, joka on blokannut välilevyn normaalin toiminnan ja näin aiheuttanut sen rappeutumisen, ja tästä kaikesta seuraa kipua. Tämä ylimääräinen osa oli helppo havaita jopa maallikon silmin, niin suuri se oli, ja se oli aivan selvästi vasemmalla puolella.

Diagnoosi, siinä määrin kuin sen ymmärsimme, oli erittäinkin järkeenkäypä. Sinnan liikehdintää seurailemalla ja maalaisjärjellä tulkittuna tilanne on vaikuttanut alusta asti siltä, että kipu on alaselässä ja toispuoleista. Kaikkein huojentavinta oli kuitenkin lääkärin ehdottama hoito. Ongelma on mahdollista poistaa leikkauksella, ja jos kaikki menee hyvin, raitapaitainen viinerpulla paranee selkävaivastaan kokonaan. Lisää tiukkoja käänteitä! Diagnoosi kuultiin tiistaiaamuna, ja leikkausaika järjestyi saman viikon torstaille.

Niinpä Sinna vietiin torstaiaamuna takaisin Aistiin, ja työpäivän päätteeksi haimme potilaan kotiin. Luoksemme harhaili tokkurainen, huojuvajalkainen olento, jonka selässä oli suuren, kaljun läntin* keskellä muhkea vetoketju ja kyljessä kipulaastari – mutta joka jaksoi kuitenkin kävellä itse ja jopa heiluttaa häntäänsä. Koiran selviytymiskyky on kyllä ällistyttävä. Vaikea kuvitella, että ihminen olisi kävelykunnossa vain pari tuntia noin ison leikkauksen jälkeen.

Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa; vielä muutama päivä sitten luulimme, ettei mitään ole tehtävissä, ja yhtäkkiä koko rumba pyörähtikin täysillä käyntiin. On pitänyt jännittää uutta diagnoosia, leikkausta ja sen jälkeistä toipumista. Mistä puheen ollen... tästä uhkaa tulla kaikkien aikojen pisin tapausselostus, joten taidan jatkaa toipilaan edesottamuksista vähän myöhemmin.

____

*) Olen monesti miettinyt, että onko raidallisen koiran iho raidallinen. Nyt tiedän: kyllä se on!
**) Diagnoosi on sanatarkka lainaus lääkärin papereista. Muu selostus on allekirjoittaneen omaa kuullun ymmärtämistä, ja pahoittelen, mikäli epätarkka esitys aiheuttaa eläinlääketiedevalveutuneille lukijoille kauhunväristyksiä.

Kisat kasassa

Pitkä tauko kirjoittamisessa, mutta niin on ollut kisaamisessakin. Otsikkon mukaisesti kisat oli tältä kaudelta kasassa jo elokuulla, toivottavasti Sinnan kohdalla ei lopullisesti.

Esterin osalta kausi on mennyt ratajuoksun alkeita opetellessa. Tyttö juoksi koejuoksut puhtaasti läpi, mutta sen jälkeen alkoikin sitten sähläys. Rättileikkien rakkaudesta huolimatta on pienelle juoksijalle vielä ollut ylivoimaisen ihanaa se, että radalla juoksee myös kavereita... Fokus ei pysy siellä missä pitäisi, siis vieheessä, vaan kaverit kiinnostaa enemmän. Ongelmahan tämä ei ole, mikäli kaverit ovat ihan eritahtisia, juoksevat edellä tai jäljessä, mutta samaa tahtia juostessa Esterin pää alkaa kääntyillä. Mitään vilkuilua kummempaa ei noissa treenijuoksuissa ole onneksi sattunut, mutta päätimme olla riskeeraamatta ja peruimme jo sovitut kisat ja keskitymme vielä ensi kaudelle saakka siihen aikuiseksi kasvamiseen.

Sinnan osalta kauden alku oli erittäin hyvä. Tyttö painoi sellaista haipakkaa, että oma ennätyskin juostiin kumoon. Kesä-heinäkuisen kisatauon aikana otimme kuitenkin takapakkia, eikä juoksu sen jälkeen oikein kulkenut. Ensimmäistä kertaa koskaan Sinnalla alkoi mennä päivän toinen juoksu ensimmäistä hitaammin. Jälkiviisaana voidaan todeta myös, ettei toiseen juoksuun ollut enää samanlaista paloa, kuin tytöllä yleensä on tavannut olla. Viimeinen niitti tuli sitten HVK-Cupissa, jossa Sinna putosi finaalista ja jäähdyttelylenkillä alkoi kävellä oudosti. Eläinlääkärin tarkastaessa tilanteen, ei Sinna antanut koukistaa toista takajalkaa juuri lainkaan. Meidät ohjattiin kääntymään ortopedin puoleen mahdollisen polvivamman takia.

Sydän syrjällään soittelimme parhaiksi kehutuille ortopedeille, vain kuullaksemme, että jonot ovat viikkoja pitkät... Sitten kuitenkin tärppäsi ja Apexin Esa Eskelinen lupautui joustamaan aikataulussaan niin, että pääsimme aikaisin aamusta vastaanotolle. Tutkimuksissa Sinna ei aristanut enää jalkaansa, mutta selkä ei kestänyt lainkaan taivuttamista notkolle. Röntgenkuvissa näkyi pientä muutosta lannerangan nikamavälissä ja hoito-ohjeiksi saimme kipulääkkeitä ja pari kuukautta lepoa - tarkempaa diagnoosia varten tarvittaisiin magneettikuvaus.

Pari viikkoa sitten kokeilimme varovasti päästää Sinnaa taas jolkottelemaan vapaana, mutta pari spurttia riitti siihen, että selkä kipeytyi silminnähden. Soittelimme siis Eskeliselle ja saimme ajan magneettikuvaukseen, jossa kävimme viime viikolla. Sinnan selkä oli kuvauksen jäljiltä selkeästi kipeä, mutta rauhoittui taas muutamassa päivässä. Lääkäri oli itse viime viikon lomalla, joten varsinaiset tulokset saimme vasta tänään.

Diagnoosiksi saimme lopulta välilevyn pullistuman, ts. välilevytyrän. Ongelmakohta ei ole siinä, mitä röntgenin perusteella epäiltiin, vaan hieman edempänä, kahden viimeisen rintanikaman välissä. Sinnan lepo siis jatkuu aina maaliskuulle saakka, jonka jälkeen saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokeilla selän kestävyyttä myös vapaana juosten. Pitkä talvi siis edessä. Kaikki termit eivät varmaan jääneet puhelimessa mieleen oikein, toivottavasti en siis höpise ihan omiani. Käsittääkseni toiveissa kuitenkin olisi, että välilevyä suojaavan vyötteen repeämä arpeutuu levossa itsestään ja vaiva paranee. Mikäli näin ei käy, tai arpeutumisen yhteydessä joku hermo jää huonoon asentoon ja aiheuttaa kipua, on seuraava askel todennäköisesti leikkaushoito.

Esterin kanssa odottelemme siis ensi kevään haasteita, toivottavasti aivot tulevat jälkitoimituksena talven aikana. Sinnan tulevaisuus on näillä näkymin aika auki. Ensi kesänä ei välttämättä päästä radalle, voi myös olla ettei tuosta kisakoiraa tule enää lainkaan. Muulla ei kuitenkaan ole väliä, kuin sillä, että tyttö saisi viettää normaalia vinttarielämää vapaana juosten. Pitäkää meille peukkuja!

Kymenlaakson maastoissa

Eilen paahduttiin joukolla Iitissä. Kuumuuden vuoksi jätettiin finaalikierros juoksematta ja koiroot laitettiin järjestykseen vain alkuerän tuloksilla.

Sinnan kohdalle osui arpaonni viimeisenä, joten tyttö sai pinkoa paritta. Odotus oli tuskallista viilentämisen ja lämmittämisen sekoitelmaa, kunnes pääsimme päivän viimeisenä lähtemään.

Sinna veti kuumuudesta huolimatta hienon juoksun ja sai tuomareilta yhteensä 248 pistettä, mikä riitti tällä kertaa toiseen sijaan ja kolmanteen maastosertiin! Jee! Kova mimmi, täytyy myöntää: kolmet kisat, kolme sertiä... Tästä on hyvä jatkaa!

Ero voittajaan oli 11 pistettä, onneksi ei sen vähempää, muuten olisi saattanut jäädä kismittämään soolojuoksun mahdollinen pistevaikutus.

Tähtisprintteri 2011 -kisat

Viime viikonloppuna oltiin Helsingin Tuomarinkartanolla kisaamassa Tähtisprintteri 2011-tittelistä. Kisa on siis 280m matkalla juostava erikoiskilpailu alkuerineen ja finaaleineen.

Ylikorkeita narttuja oli kisaan ilmoitettu 8 kpl, mutta kaksi oli jäänyt pois, joten kisaamassa lopulta 6 koiraa. Tämä varmisti sen, ettei toista alkuerää Sinnan sarjassa juostu.

Sään puolesta oli luvattu sadetta, mutta alkuerät päästiin juoksemaan auringonpaisteessa. Sinna juoksi omassa alkuerässään toisena kahdesta koirasta maaliin, tehden oman ennätyksensä 18,62s. Lähdimme siis finaaleihin viidentenä ja päivän saldoon erittäin tyytyväisinä. Oman ennätysten rikkominen oli tämän kesän tavoite ja oli mahtavaa, että se kävi jo näin alkukaudesta!

Finaali juostiin vesisateessa. Kuuden koiran lähdössä Sinna joutui hieman hakemaan paikkaa, joka löytyikin jo takasuoralla neljänneltä sijalta. Sinna pystyi pitämään paikkansa maaliin saakka ja pitkän odottelun jälkeen saimme ajat: 18,49s! Siis oman ennätyksen parannus toiseen kertaan samana päivänä! :)

Ihana kisapäivä kaikenkaikkiaan ja treenarit olivat tyytyväiset paitsi koiraansa, myös lämmittelyrutiinien onnistuneeseen säätämiseen siten, että Sinnalla oli paremmat mahdollisuudet juosta hyviä aikoja! Tätä lisää! :)

Sinnan veli Remu juoksi mahtavasti omassa sarjassaan voittoon, jo toista vuotta peräkkäin. Myös muut kisoihin osallistuneet sisarukset tekivät hienoja suorituksia, pikkuinen Viimakin sai jälleen yhden käyttövalioajan! :)

Ja hei! Sinna muuten valioitui muutama viikko aiemmin Hyvinkäällä Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoissa. Virallisesti valion arvoa ei ole vielä Kennelliitolta haettu, mutta se on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen laiskuutta. :D

Kisakauden avaus

Hyisessä säässä alkoi tämä kisakausi. Sinnan piti aloittaa kausi itseasiassa jo viikko sitten Jyväskylässä maastoderbyissä, mutta jarrunappulahaaveri esti aikeet. Tänään siis suuntasimme Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoihin.

Jarrunappulavaivat ja Esterin alkanut kiima laittoivat harjoitusaikataulut uusiksi, eikä Sinna ole vielä niin hyvässä kunnossa, kuin toivoimme. Alkuerän vauhti 24,15 (350m) ei ihan riittänyt A-finaaliin, emmekä halunneet kolmen startin päivää, joten Sinna sai tyytyä B-finaalin. Jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliinsä Sinna pinkaisi taas toisen juoksun ensimmäistä nopeammin ja voitti lähtönsä ajalla 23,93.

Parantamisen varaa siis tälle kaudelle vielä löytyy! Vaikka varsinaiset palkinnot menivätkin sivusuun, täyttyivät päivän odotukset: Sinnan ajat riittivät sertiin, eli tytöstä tuli käyttövalio!

Vähän harmitti ettei tätä saavutusta palkintojenjaossa huomioitu, meille ensimmäisen koiran käyttövalioituminen on kuitenkin iso ja odotettu saavutus. Tahallisesta unohduksesta ei varmaankaan ollut kyse ja reklamaation jälkeen luvattiin KVA-ruusuke toimittaa postilla ihan kotiovelle saakka! :)


Kiitureilta saimme kisakauden alun kunniaksi nimikoidun manttelin, joka sopii Sinnalle täydellisesti (huomatkaa majesteetilliset värit!).

Kotijoukkoihin jäänyt Ester sai myös tuliaisiksi uuden sadetakin edellisen jäätyä auttamattomasti pieneksi....

Takkisankarit feat. Supin jalat.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä päivä, suurkiitos vielä Esterin seuraneidille!

I hate my life

Tai siltä tuo ilme ainakin näyttää...


Treenikauden ohella olemme siis avanneet myös punkkikauden. Ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) punkin poimin pikkurakista tänään. Koppakuuri on siis seurausta punkkilitkuista, jotka saavat nyt rauhassa imeytyä.

Luu

Tapahtui eräänä sunnuntaina:


Ester: Mmm... luu...


Sinna: Siis tsiikaago toi kakara mun luuta?


Ester: Mä mitään kattonu...


Sinna: Tää on mun. Sä söit jo omas.


Ester: No mut josset sä aio syödä sitä, ni...


Sinna: No en tietenkään syö, se on pahaa! Mä vaan pidän sitä suussa, jotta kukaan muukaan ei saa sitä.


Ester: Fine. I give up.