Pikkutiikerin pikkusisko

Ikioman makuuhuoneen suuressa sängyssä on meneillään melkoinen show. Sinna leikkii valkosipulinkynnellä, viskelee kynttä suussaan ja piehtaroi ihanan aarteen päällä silmät muljahdellen ja häntä iloisesti vispaten. Huiskivaa häntää jahtaa pieni, toffeenvärinen häntäkärpänen, ja makuuhuoneessa kaikuu aika ajoin riehuisaksi yltyvä vinkuna ja haukunkimitys. Tämä ärsyttävä, alati perässä viipottava pieni vintiö on Ester, pikkutiikerin uunituore pikkusisko, joka muuten on riittävän röyhkeä tarttuakseen hetkeen ja hetkeksi vaille valvontaa jääneeseen valkosipulinkynteen.

Mutta kelataanpa ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin ... Tätä tarinaa ei vain voi aloittaa, paitsi alusta. Alusta asti olemme olleet sitä mieltä, että sosiaalinen ja täpäkkä Sinna tarvitsee itselleen ystävän, Simparin Ystävän, siis toisen whippetin. Haavetta on hellitty hiljakseen, välillä jopa jarrupainotteisesti, jotta tiikerineiti saisi kasvaa kaikessa rauhassa ja keskittyä vieheen perässä pinkomiseen, mikä on paitsi Sinnalle, myös meille huoltojoukoille uusi ja jännittävä harrastus. Eikä niitä sopivia pentujakaan ihan joka oksalla kasva; meidän kaikkien kolmen sydämet on vienyt rata, joten myös uuden laumanjäsenen pitäisi kuulostella moottorin kutsua intoisin mielin.

Sopiva pentusuunnitelma löytyi sitten kuitenkin, ja keskustelut kasvattajien kanssa päätyivät siihen, että nimemme merkittiin muistiin, jonoon pentulistan hännille. Tyttöjen sarakkeeseen, totta kai. Voi sitä jännitystä, kun odoteltiin ensin mammakoiran kiimaa, sitten astutusreissua ja lopulta tiineeksi ultraamisen jälkeen pikkuisten syntymää. Ja voi sitä pettymystä, kun tyttöjä syntyikin vain kaksi. Meille jonon perää pitäville se oli kova pala purtavaksi.

Mutta joskus käy niin, että asiat loksahtelevat ja toiveet toteutuvat. Viikkoa myöhemmin kasvattaja soitti ja kertoi, että jonotuslista on otettu mietintään vielä kerran, koska maailmalle lähtevän tyttösen toivotaan pääsevän mahdollisimman harrastavaan kotiin – vieläkö meitä mahtaisi kiinnostaa? Erään helsinkiläisen toimistotalon neljännen kerroksen kokoushuoneen ikkunalaudalla seisova tuleva koiranomistaja kuunteli puhetta linjan toisesta päästä sydän kumahdellen. Että kiinnostaako? Ei voi vastata, jos ei löydä sanoja.

Pentujen syntymän odottamisen aiheuttama jännitys ei ollut mitään verrattuna puhelua seuranneiden viikkojen hämminkiin ja kihinään. Pentuja on kaksi ja toinen niistä tulee meille, mutta kumpi? Millainen tuo tuleva perheenjäsenemme oikeastaan on? Mitä Sinna on siitä mieltä? Loppuuko putkiremontti luvattuna päivänä? Ja pohjalla: onko se nyt varmasti meidän?

Tuttavat varoittelivat Sinnan mahdollisesta mustasukkaisuudesta, ja totta kai tiesimme, että mamman silmäterä hellantelttu joutuu lujille, kun uusi koira asettuu taloksi. Niinpä Sinna onkin tuottanut lähinnä positiivisia yllätyksiä: pentunen on ollut luonamme vasta neljä päivää, mutta Sinna suhtautuu uuteen tulokkaaseen aika ajoin jopa hyväksyvästi. Odotamme jännityksellä, miten asiat kehittyvät...