Esterin osalta kausi on mennyt ratajuoksun alkeita opetellessa. Tyttö juoksi koejuoksut puhtaasti läpi, mutta sen jälkeen alkoikin sitten sähläys. Rättileikkien rakkaudesta huolimatta on pienelle juoksijalle vielä ollut ylivoimaisen ihanaa se, että radalla juoksee myös kavereita... Fokus ei pysy siellä missä pitäisi, siis vieheessä, vaan kaverit kiinnostaa enemmän. Ongelmahan tämä ei ole, mikäli kaverit ovat ihan eritahtisia, juoksevat edellä tai jäljessä, mutta samaa tahtia juostessa Esterin pää alkaa kääntyillä. Mitään vilkuilua kummempaa ei noissa treenijuoksuissa ole onneksi sattunut, mutta päätimme olla riskeeraamatta ja peruimme jo sovitut kisat ja keskitymme vielä ensi kaudelle saakka siihen aikuiseksi kasvamiseen.
Sinnan osalta kauden alku oli erittäin hyvä. Tyttö painoi sellaista haipakkaa, että oma ennätyskin juostiin kumoon. Kesä-heinäkuisen kisatauon aikana otimme kuitenkin takapakkia, eikä juoksu sen jälkeen oikein kulkenut. Ensimmäistä kertaa koskaan Sinnalla alkoi mennä päivän toinen juoksu ensimmäistä hitaammin. Jälkiviisaana voidaan todeta myös, ettei toiseen juoksuun ollut enää samanlaista paloa, kuin tytöllä yleensä on tavannut olla. Viimeinen niitti tuli sitten HVK-Cupissa, jossa Sinna putosi finaalista ja jäähdyttelylenkillä alkoi kävellä oudosti. Eläinlääkärin tarkastaessa tilanteen, ei Sinna antanut koukistaa toista takajalkaa juuri lainkaan. Meidät ohjattiin kääntymään ortopedin puoleen mahdollisen polvivamman takia.
Sydän syrjällään soittelimme parhaiksi kehutuille ortopedeille, vain kuullaksemme, että jonot ovat viikkoja pitkät... Sitten kuitenkin tärppäsi ja Apexin Esa Eskelinen lupautui joustamaan aikataulussaan niin, että pääsimme aikaisin aamusta vastaanotolle. Tutkimuksissa Sinna ei aristanut enää jalkaansa, mutta selkä ei kestänyt lainkaan taivuttamista notkolle. Röntgenkuvissa näkyi pientä muutosta lannerangan nikamavälissä ja hoito-ohjeiksi saimme kipulääkkeitä ja pari kuukautta lepoa - tarkempaa diagnoosia varten tarvittaisiin magneettikuvaus.
Pari viikkoa sitten kokeilimme varovasti päästää Sinnaa taas jolkottelemaan vapaana, mutta pari spurttia riitti siihen, että selkä kipeytyi silminnähden. Soittelimme siis Eskeliselle ja saimme ajan magneettikuvaukseen, jossa kävimme viime viikolla. Sinnan selkä oli kuvauksen jäljiltä selkeästi kipeä, mutta rauhoittui taas muutamassa päivässä. Lääkäri oli itse viime viikon lomalla, joten varsinaiset tulokset saimme vasta tänään.
Diagnoosiksi saimme lopulta välilevyn pullistuman, ts. välilevytyrän. Ongelmakohta ei ole siinä, mitä röntgenin perusteella epäiltiin, vaan hieman edempänä, kahden viimeisen rintanikaman välissä. Sinnan lepo siis jatkuu aina maaliskuulle saakka, jonka jälkeen saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokeilla selän kestävyyttä myös vapaana juosten. Pitkä talvi siis edessä. Kaikki termit eivät varmaan jääneet puhelimessa mieleen oikein, toivottavasti en siis höpise ihan omiani. Käsittääkseni toiveissa kuitenkin olisi, että välilevyä suojaavan vyötteen repeämä arpeutuu levossa itsestään ja vaiva paranee. Mikäli näin ei käy, tai arpeutumisen yhteydessä joku hermo jää huonoon asentoon ja aiheuttaa kipua, on seuraava askel todennäköisesti leikkaushoito.
Esterin kanssa odottelemme siis ensi kevään haasteita, toivottavasti aivot tulevat jälkitoimituksena talven aikana. Sinnan tulevaisuus on näillä näkymin aika auki. Ensi kesänä ei välttämättä päästä radalle, voi myös olla ettei tuosta kisakoiraa tule enää lainkaan. Muulla ei kuitenkaan ole väliä, kuin sillä, että tyttö saisi viettää normaalia vinttarielämää vapaana juosten. Pitäkää meille peukkuja!
