tiistai 13. huhtikuuta 2010

Liian pienet piirit


Eilisiltana riehuttiin Käärmeen kanssa niin, että tuhma Käärme pyyhkäisi ruokapöydältä alas purkillisen mustien säilykeoliivien suolalientä. Iloisen värinen liemi värjäsi lähiympäristöstä kaiken mahdollisen. (Sinnalla ja riehuttajalla ei tietenkään ollut mitään osuutta tapahtuneeseen.)

Tänä aamuna törmäilimme kadulla erittäin koomis-akrobaattisesti, kun koiran neljä jalkaa, taluttajan kaksi jalkaa ja yksi yhteinen talutushihna muodostivat äkillisen solmukohdan.

Aamupalat Sinna sai vasta yhdeltä, koska emäntä unohti antaa sille ruokaa. Eipä tuo tullut kyllä pyytämäänkään, sille ei ole nyt oikein maistunut ruoka, johtuu varmaan juoksuista. Ne eivät ole vieläkään loppuneet; olkkarin matolle lorahti melkoinen vahinkolammikko heti aamulenkin jälkeen.

Äsken neiti päätti nuolaista pakastimen sisäpintaa. Taisi vähän nipistää.

Kaipaamme kiihkeästi ulos ja vapauteen.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Keväthyppelöintiä

Läksimme tänä aamuna Sinnan kanssa aamupissalle kuten tavallista: koira kipittää pirteänä edellä, valmiina vastaanottamaan kaikki maailman elämykset kerralla, ja emäntä hoipertelee unisena perässä yrittäen olla kompastumatta jalkoihinsa ja / tai talutushihnaan.

Mutta mikä aamujen aamu meitä olikaan vastassa! Aivan ensimmäiseksi saimme todeta, että Helsingin-kotimme pihapiiriä hallitsee omistajan elkein erittäin kovaääninen orava. (Joka muuten oli rosmoamassa lintulautaa; se paskanaama.) Sinna villiintyi toimeliaan säksättäjän bongaamisesta niin, että taluttajankin oli terästäydyttävä. Siis ORAVA! Mahtavaaaaa!!! Havintoa seurasi asiaankuuluva säntäily ja kaaos. Sinna-poloinen jäi kuitenkin kakkoseksi ja koki raastavia turhautumisen hetkiä puun juurella, joten katsoin parhaaksi houkutella neidin jatkamaan kohti uusia seikkailuja.

Toinen tärkeä havainto oli miksei täällä ylipäänsä edes näe mitään? Syy löytyikin kaukaa: jo muinaisten kreikkalaisten palvoma hehkulampun edeltäjä, aurinko, on vihdoin sytytetty. Huomasin oikeastaan vasta tänä aamuna, että kevät on täällä! Maailma kylpi valossa, linnut riehuivat Sinnan mielestä erityisen kiinnostavasti, ja ilma tuoksui todella hyvältä. Sinna on asioista paremmin kartalla, totta kai, ja jopa hiekoitussorakasa oli tänä aamuna ilmeisen täynnä kiehtovia hajuviestejä. Aamulenkit Sinnan kanssa ovat ehdottomasti paras tapa sukeltaa ympäristöön ja luontoon. Jopa kerrostalon pihamaalta paljastuu kokonainen mikromaailma, jos viitsii vaivautua seuraamaan uteliaan kuonon tutkimusretkiä milloin missäkin multakasassa tai pensaikossa.

Sinna on saanut parina viime viikkona tavallista vähemmän vapaata liikuntaa juoksujen takia. Tavallisista kuvioista poikkeava liikunta on ilmennyt aina välillä hillittömänä touhuisuutena, ja pentuaikana suurta suosiota saavuttanut pitkin lattioita, tuoleja ja hyllyjä siroteltu nappula-ateria on jälleen otettu käyttöön. Toisaalta tyttö on usein myös väsynyt ja hellyydenkipeä, ja torkkuu erityisen mielellään kainalossa. Tärppipäivät taitavat olla nyt meneillään, sillä kun puin Sinnalle eilisiltana pöksyjä jalkaan, niin neiti käänsi häntänsä sievästi sivulle. En ole aiemmin tutustunut kyseiseen luonnon ihmeeseen oikein livenä, ja yhtäkkiä sivusuuntaan singahtava häntä oli sangen hupaisa näky. Odotammekin jännityksellä mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan: kauden alku häämöttää jo, ja valeraskaus olisi kieltämättä melko harmillinen juttu. (Pöksyistä Sinna ei muuten erityisemmin pidä, ja se saakin kotosalla olla ja putsailla takapuoli paljaana ihan kaikessa rauhassa. Mahdollisia lorahduksia siivoamme ahkerasti kaikki kolme.)

Kevään kaiken paljastava valo on myös onnistunut käynnistämään erään ryhtiliikkeen. Espoon-kodissa tervehtimisrutiinit sujuivat jo varsin hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että olimme saaneet juurituksi Sinnasta tavan toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin, no, kuinkas muuten kuin hyppimällä riemukkaasti tulijoita vasten. Olen ollut erityisen halukas näkemään vaivaa tapakasvatuksessa juuri hyppimisen kitkemiseksi, sillä hyppiminen on ärsyttävää, kivuliasta ja aiheuttaa mustelmia. Ja mikä tärkeintä: hyppiminen tekee pitkän työpäivän jälkeisestä kotiinpaluusta kurjaa eritoten siksi, että koira on riemusta neliskanttinen meidät nähdessään, ja mieluummin palkitsen sitä hyvästä käytöksestä kuin paukuttelen pinnaani ja teen iloisesta jälleennäkemisestä ärtyisää hätistelyä. Koiran kuuluukin olla iloinen ja onnellinen meidät nähdessään, ei suinkaan pelätä murahtelevaa ja äreää mammaa. Ja iloinen koira tekee ihmismielelle hyvää; tuskin mikään muu voi niin tehokkaasti palauttaa työasioita sinne mihin niitä on todella vaikeaa jättää, eli työpaikalle.

Helsingin-kotiin muutettuamme tervehtimisrutiini on kuitenkin päässyt hajoamaan, osin sen takia, että Sinna on ollut tavallista vähemmän yksin kotona, ja mittani tuli eilen täyteen: nyt tähän valtakuntaan palautetaan järjestys ja kuri, Espoon hyvät tavat kaivetaan esiin ja tervehtimistä harjoitellaan ahkerasti myös Helsingissä, eikä yksikään Sinnaa tervehtivä saa enää luistaa neljä tassua maassa -säännöstä. Kipinät lentelevät helposti ei-niin-kovin-vieraiden ihmisten, kuten koiraamme täydestä sydämestään rakastavien appivanhempien, luona. Kiusaus palkita riemukkaasti loikkivaa koiraa juuri ei-toivotusta käytöksestä on epäilemättä suuri, sillä Sinna on odotettu ja mieluinen vieras, ja näitä tilanteita on katsottu vähän läpi sormien "koska meidän kanssahan se kuitenkin enimmäkseen on". Sujuvan arjen puolesta taistelija minussa nousi lopulta kuitenkin vastarintaan. Sinna pääsi eiliseksi päiväksi hoitoon appivanhempien luo, kun me lähdimme vielä paketoimaan Espoon-kotia suojaan remonttiräpiltä, ja tapakasvatuksen nimissä marssin appivanhempien ovesta sisään muassani kourallinen nameja koiran jäädessä odottelemaan hetkeksi porraskäytävään. Yritin olla kovasti auktoriteettina siivoustamineissani ja jakelin nameja malttamattomille appivanhemmille. Puheeni taisi mennä perille, sillä Sinnaa tervehdittiin suorastaan esimerkillisesti. Olin appivanhemmistani erittäin iloinen ja ylpeä, sillä Sinnan rakkaimmat sijaishoitajat ja tutuin kakkoskoti on helppo nimetä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Hello Helsinki


Espoon-kotimme joutuu lähiaikoina armottomien putkiremonttitoimenpiteiden kohteeksi, ja me päätimme lähteä hyvissä ajoin stressittömämpään ympäristöön remppahässäkän tieltä. Väliaikaiskoti löytyi Helsingin puolelta, ja me kaksijalkaiset olimme oikein tyytyväisiä evakkoratkaisuumme kun kävimme etukäteen tutustumassa asuntoon ja alueeseen: rauhallista seutua, kodin lähellä on puistonlänttejä ja koirapuistoja joissa on mukava ulkoilla Sinnan kanssa, ja Tuomarinkartano on nyt jopa hyvän matkan lähempänä kuin viime kesänä. Rupesimmekin muuttopuuhiin iloisin mielin.

Ensimmäinen muuttopäivä alkoi tohinalla. Pakkasimme kamoja sekalaisessa järjestyksessä kasseihin ja laatikoihin, sulloimme ne autoon ja huristimme lastin kanssa Helsinkiin. Sinna sai jäädä vielä Espooseen odottamaan, mikäs neidillä siellä ollessa, ajattelimme. Ensimmäistä muuttokuormaa purkaessamme satuin bongaamaan kadulla hurmaavan whippet-herran, ja kiinnostuneena kipitin tervehtimään raitapaitaa ja sen omistajaa. Sain selville, että Jekku-wipukka ulkoilee lähipuistoissa emäntänsä kanssa, ja arvelimme yksissä tuumin että törmäämme varmasti toistekin. Hyvä alku, parempi mieli, ja Sinnalle komea poikakaveri!

Espooseen palattuamme huomasimme, että Sinna olikin reagoinut yllättävän rankasti hässäköintiin ja sitä seuranneeseen yksin jäämiseen: tavallisesti niin huoleton neitimme oli lasketellut suuren protestilammikon keskelle sänkyä. (Ei, nyt en puhu Sinnan koiranpedistä, vaan meidän kaikkien yhteisestä pesästä.) Raukka ei ollut ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että juoksujen takia puetut pöksyt saattavat aiheuttaa vähän ikäviä jälkioloja. Sinnalla ei ole tapana järjestää tällaisia mielenosoituksia, ja hieman huolestuneina pakkasimme loput tavarat ja ajoimme takaisin Helsinkiin, tällä kertaa muutaman mutkan kautta. Matkan aikana Sinna oksensi kahdesti autoon, ja päivä synkkeni pykälän lisää, sillä Sinnalla ei ole koskaan ollut taipumusta myöskään matkapahoinvointiin. Perillä kävin järjestämässä Sinnan tärkeimmät tavarat paikalleen, jotta pieni matkalainen tuntisi olonsa edes hieman kodikkaammaksi uudessa paikassa, mutta edes lelukoppa, oma tiikeriviltti ja peti eivät tainneet piristää neidin mieltä: uuteen kotiin opastettu Sinna painui suoraa tietä nukkumaan ja pysytteli loppupäivän horroksessa. Päätimme jättää iltaruoan välistä yrjöilyn takia, mutta tuskinpa tuo olisi syönyt muutenkaan.

Ensimmäinen ilta uudessa asunnossa kului todella matalin mielin. Emännistöllä ei ollut edes käväissyt mielessä sellainen vaihtoehto, että Sinna saattaisi stressata muuttoa jotenkin. Tyyppi on ollut koko ikänsä hyväntuulinen selviytyjä, joka ei pelkää eikä edes juuri ihmettele uusia tilanteita, kunhan sen tärkeimmät ihmiset ovat saapuvilla. Mieluummin jopa niin päin, että ympäröivä maailma ja uudet asiat ovat ihmeellisiä ja jännittäviä ja mielenkiintoisia, jotta sekaan vaan! Mutta nyt ennen niin huoleton tyttösemme on muuttunut huonovointiseksi stressikimpuksi - mitä ihmettä?? On todella vaikeaa sanoa, että mikä osa oireilusta johtuu muutosta ja mikä juoksuista, ja on aina mahdollista, että kuvioissa on vielä jokin muukin ongelma, jota emme nyt osaa ottaa huomioon. Hirmuisa hormonimyllerrys olisi toki yksinäänkin riittävä syy käyttäytyä täysin päättömästi. Juoksujen alkuaika on sujunut melko mukavasti, mutta on vaan niin vaikeaa olla mistään mitään mieltä, kun asiat ovat uusia ja outoja sekä koiralle että itselle. Ensimmäisenä yönä kukaan meistä ei tainnut nukkua kovin hyvin.

Seuraavan aamun remmilenkillä satoi vettä, ja Sinna on tunnetusti hyvin vastahankainen ulkoilija sadesäällä. Muuttopuuhia oli kuitenkin jatkettava, ja päätimme, että Sinna saa matkustaa autossa mukana vielä yhden kuorman hakemisen ajan; uusi asunto ei selvästikään ollut Sinnan mielestä koti. Se ei ollut järin kiinnostunut aamusapuskoista ja näytti muutenkin kaikin puolin nyreältä. Tilanne tuntui ihan epätoivoiselta, sillä oman kodin jättäminen tuntui tietysti itsestäkin kurjalta, ja Sinnan nihkeily oli todellinen yllätysnumero.

Iltapäivällä, kun muuttourakka oli saatu jotensakin päätökseen, otin oikein asiakseni viihdyttää suippokuonoista surkeilijaamme. Sinnan viime aikojen suosikkilelu on ollut pitkä, vihreä Käärme, jonka löysimme kierrätyskeskuksesta. Käärmeen dramaattinen saapuminen sai Simparin elämöimään melkein entiseen malliin, ja tunsin hienoista huojennusta: ei se hyökkäilisi käärmeen perässä, jos sillä olisi asiat ihan kamalan huonosti, eihän? Uudessa kodissa ei ikävä kyllä ole mahdollista juosta ympäri asuntoa samalla lailla kuin Espoossa, mutta neliöitä on kuitenkin sen verran, että kunnon rytäkän aikaansaaminen on suhteellisen hengästyttävää myös käärmeen toisessa päässä riehuvalle.


Takaiskut jatkuivat iltalenkillä: ulkona satoi jälleen kerran vettä, ja Sinna takuulla kuvitteli että Helsingissä sataa lakkaamatta. Kylmä tihkusade on kerta kaikkiaan niin inhokkijuttu, että sateessa ei tutustuta ympäristöön, ei haistella, eikä ainakaan katsella ihmetellen kaikkea sitä uutta mihin pitäisi nyt perustaa uusi reviiri. Äkkiä pissalle ja takaisin kotiin. Päivän toinen positiivinen hetki taisi olla iltaruoka, sillä kuppi tyhjeni alta aikayksikön.

Toisena yönä kaikki nukkuivat pitkään ja hartaasti, ja uusi aamu toi mukanaan piirun verran paremman ulkoilusään: taivas oli pilvinen, mutta vesisade oli onneksi tauonnut. Pieni lenkkeilijä nuuskikin tarkasti helsinkiläisaromista rappukäytävää, pihaa ja lähikatuja, ja lenkittäjän mieliala parani roimasti, kun ympäristöä otettiin haltuun sinnamaisen uteliaasti. Edellisten päivien flegmaattinen laahustaja oli tiessään, ja tyttöä sai oikein houkutella takaisin sisälle. Kotiutuja sai myös reippaan annoksen aamupalaa, joka katosi saman tien parempiin vatsoihin. (On aina niin helpottavaa, kun ruoka alkaa maistua sairastelun tai muun syömälakkoilun jälkeen. Puhtaaksi nuoltu koiranruokakuppi on iloinen asia.)

Elämä näyttää siis sittenkin asettuvan pikkuhiljaa raiteilleen. Meidän ikioma reviiri alkaa nyt tästä:


torstai 1. huhtikuuta 2010

Vieraileva tähti


Viime viikonloppuna meillä riitti touhua ja tohinaa, kun Sinna sai vieraakseen koirakaverinsa Pullan.


Pulla on oikein herttainen nuori whippetneiti, jota Sinnan railakas meno taitaa välillä vähän hirvittää. Keväinen sää pisti kuitenkin molempien tyttöjen hännät vipattamaan, kun vierailimme koirapuistossa. Sinna ja Pulla juoksentelevat ja kisailevat mielellään kylki kyljessä, ja voi sitä riemua kun kaverukset purkivat yhdessä energiaa! Sinnakin osaa jo juosta ja leikkiä melko fiksusti aikuisten koirien kanssa.




Omaan touhottajaamme verrattuna Pulla on kovin seesteinen ja rauhallinen, siis varsin miellyttävä vieras. Sitä paitsi neidin mukana toimitettiin ihana oma peti, jolla Pulla huilaili kaikessa rauhassa. Sinna taisi olla moisesta ylellisyydestä välillä jopa vähän kateellinen, liekö ruoho vihreämpää kaverin peitolla, kun oma koiranpeti ei houkutellut sitten ollenkaan?


Pullan reissuviikonloppuun kuului monenlaista hemmottelua. Kuka arvaa, mitä tässä kuvassa tapahtuu?


Kaksi suippanaa koiranpyllyä vastakkain (välissä mikälie pallosalama...) ei kertakaikkiaan voi tarkoittaa muuta kuin ruokaa! Tosin emme alkuun meinanneet löytää taikasanaa, joka olisi saanut vieraamme pomppimaan tasakäpälää. Sinnalle sanat "onko nälkä" ja "lähetäänkö syömään" tarkoittavat päivän kohokohtia, mutta Pulla vain vilkuili kainona kun koetin virittää vierastamme illallistunnelmaan. Ruokaa? Nappuloita? Ei mitään liikettä, ei niin minkäänlaista. Kunnes keksin ehdottaa...


...SAPUSKAA!!!


Vaan kumpihan sitä sapuskaa lopulta syökään? Tytöt vaihtoivat tyylikkäästi paikkoja kesken ruokailun, ja Pulla pääsi testaamaan Sinnan ruokakuppitelinettä. Aina roiskuu kun rapataan, mutta ruoka maistuu ja se on pääasia. :)


Näyttäisi se sapuska maistuvan Sinnallekin. Ja sitten pannaan ruoan päälle maata.


Puistossa riekkuminen taisi viedä vähän voimia. Herttainen vieraamme arkaili perjantai-iltana makuuhuoneessa koisimista, se taitaa olla kotosalla kiellettyjen listalla, mutta lauantaina käpertyi jo talon tapaan yhteiseen petiin kuin vanha tekijä. Tai väsynyt; ulkoilla sai toki lauantainakin :) Myönnettäköön ihan julkisesti, että kahden riehakkaan whippetneidin ulkoiluttaminen aamu-unisena liukkaalla säällä ja liian suurissa saappaissa on varsin hasardi yhdistelmä.


Tämähän käy jo rutiinilla: kaksi taikasanaa, yksi taika! (Ei, tilanne ei ole lavastettu.)


Viikonloppu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti, vaikka Pulla taisi aluksi hieman vierastaa kyläpaikkaa ja nelijalkaista emäntäänsä. Pulla näytti kuitenkin viihtyvän mainiosti, ja yhteiselo touhukkaan Sinnan kanssa sujui koko ajan paremmin: sunnuntaina nukuttiin jo päivätorkkuja samalla sohvalla.


Sinna oli kovin iloinen pienestä vieraastaan, ja toivottaa Pullan epäilemättä tervetulleeksi uudelleen. Kuten me muutkin emännät :)


Pulla palautettiin sunnuntai-iltana takaisin oman laumansa pariin. Kotona tuntui kumman tyhjältä vieraan lähdettyä. Meidän huushollissa taitaa olla toisen koiran kokoinen aukko, joka kaipaisi suippokuonoista täytettä.