Espoon-kotimme joutuu lähiaikoina armottomien putkiremonttitoimenpiteiden kohteeksi, ja me päätimme lähteä hyvissä ajoin stressittömämpään ympäristöön remppahässäkän tieltä. Väliaikaiskoti löytyi Helsingin puolelta, ja me kaksijalkaiset olimme oikein tyytyväisiä evakkoratkaisuumme kun kävimme etukäteen tutustumassa asuntoon ja alueeseen: rauhallista seutua, kodin lähellä on puistonlänttejä ja koirapuistoja joissa on mukava ulkoilla Sinnan kanssa, ja Tuomarinkartano on nyt jopa hyvän matkan lähempänä kuin viime kesänä. Rupesimmekin muuttopuuhiin iloisin mielin.
Ensimmäinen muuttopäivä alkoi tohinalla. Pakkasimme kamoja sekalaisessa järjestyksessä kasseihin ja laatikoihin, sulloimme ne autoon ja huristimme lastin kanssa Helsinkiin. Sinna sai jäädä vielä Espooseen odottamaan, mikäs neidillä siellä ollessa, ajattelimme. Ensimmäistä muuttokuormaa purkaessamme satuin bongaamaan kadulla hurmaavan whippet-herran, ja kiinnostuneena kipitin tervehtimään raitapaitaa ja sen omistajaa. Sain selville, että Jekku-wipukka ulkoilee lähipuistoissa emäntänsä kanssa, ja arvelimme yksissä tuumin että törmäämme varmasti toistekin. Hyvä alku, parempi mieli, ja Sinnalle komea poikakaveri!
Espooseen palattuamme huomasimme, että Sinna olikin reagoinut yllättävän rankasti hässäköintiin ja sitä seuranneeseen yksin jäämiseen: tavallisesti niin huoleton neitimme oli lasketellut suuren protestilammikon keskelle sänkyä. (Ei, nyt en puhu Sinnan koiranpedistä, vaan meidän kaikkien yhteisestä pesästä.) Raukka ei ollut ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että juoksujen takia puetut pöksyt saattavat aiheuttaa vähän ikäviä jälkioloja. Sinnalla ei ole tapana järjestää tällaisia mielenosoituksia, ja hieman huolestuneina pakkasimme loput tavarat ja ajoimme takaisin Helsinkiin, tällä kertaa muutaman mutkan kautta. Matkan aikana Sinna oksensi kahdesti autoon, ja päivä synkkeni pykälän lisää, sillä Sinnalla ei ole koskaan ollut taipumusta myöskään matkapahoinvointiin. Perillä kävin järjestämässä Sinnan tärkeimmät tavarat paikalleen, jotta pieni matkalainen tuntisi olonsa edes hieman kodikkaammaksi uudessa paikassa, mutta edes lelukoppa, oma tiikeriviltti ja peti eivät tainneet piristää neidin mieltä: uuteen kotiin opastettu Sinna painui suoraa tietä nukkumaan ja pysytteli loppupäivän horroksessa. Päätimme jättää iltaruoan välistä yrjöilyn takia, mutta tuskinpa tuo olisi syönyt muutenkaan.
Ensimmäinen ilta uudessa asunnossa kului todella matalin mielin. Emännistöllä ei ollut edes käväissyt mielessä sellainen vaihtoehto, että Sinna saattaisi stressata muuttoa jotenkin. Tyyppi on ollut koko ikänsä hyväntuulinen selviytyjä, joka ei pelkää eikä edes juuri ihmettele uusia tilanteita, kunhan sen tärkeimmät ihmiset ovat saapuvilla. Mieluummin jopa niin päin, että ympäröivä maailma ja uudet asiat ovat ihmeellisiä ja jännittäviä ja mielenkiintoisia, jotta sekaan vaan! Mutta nyt ennen niin huoleton tyttösemme on muuttunut huonovointiseksi stressikimpuksi - mitä ihmettä?? On todella vaikeaa sanoa, että mikä osa oireilusta johtuu muutosta ja mikä juoksuista, ja on aina mahdollista, että kuvioissa on vielä jokin muukin ongelma, jota emme nyt osaa ottaa huomioon. Hirmuisa hormonimyllerrys olisi toki yksinäänkin riittävä syy käyttäytyä täysin päättömästi. Juoksujen alkuaika on sujunut melko mukavasti, mutta on vaan niin vaikeaa olla mistään mitään mieltä, kun asiat ovat uusia ja outoja sekä koiralle että itselle. Ensimmäisenä yönä kukaan meistä ei tainnut nukkua kovin hyvin.
Seuraavan aamun remmilenkillä satoi vettä, ja Sinna on tunnetusti hyvin vastahankainen ulkoilija sadesäällä. Muuttopuuhia oli kuitenkin jatkettava, ja päätimme, että Sinna saa matkustaa autossa mukana vielä yhden kuorman hakemisen ajan; uusi asunto ei selvästikään ollut Sinnan mielestä koti. Se ei ollut järin kiinnostunut aamusapuskoista ja näytti muutenkin kaikin puolin nyreältä. Tilanne tuntui ihan epätoivoiselta, sillä oman kodin jättäminen tuntui tietysti itsestäkin kurjalta, ja Sinnan nihkeily oli todellinen yllätysnumero.
Iltapäivällä, kun muuttourakka oli saatu jotensakin päätökseen, otin oikein asiakseni viihdyttää suippokuonoista surkeilijaamme. Sinnan viime aikojen suosikkilelu on ollut pitkä, vihreä Käärme, jonka löysimme kierrätyskeskuksesta. Käärmeen dramaattinen saapuminen sai Simparin elämöimään melkein entiseen malliin, ja tunsin hienoista huojennusta: ei se hyökkäilisi käärmeen perässä, jos sillä olisi asiat ihan kamalan huonosti, eihän? Uudessa kodissa ei ikävä kyllä ole mahdollista juosta ympäri asuntoa samalla lailla kuin Espoossa, mutta neliöitä on kuitenkin sen verran, että kunnon rytäkän aikaansaaminen on suhteellisen hengästyttävää myös käärmeen toisessa päässä riehuvalle.
Takaiskut jatkuivat iltalenkillä: ulkona satoi jälleen kerran vettä, ja Sinna takuulla kuvitteli että Helsingissä sataa lakkaamatta. Kylmä tihkusade on kerta kaikkiaan niin inhokkijuttu, että sateessa ei tutustuta ympäristöön, ei haistella, eikä ainakaan katsella ihmetellen kaikkea sitä uutta mihin pitäisi nyt perustaa uusi reviiri. Äkkiä pissalle ja takaisin kotiin. Päivän toinen positiivinen hetki taisi olla iltaruoka, sillä kuppi tyhjeni alta aikayksikön.
Toisena yönä kaikki nukkuivat pitkään ja hartaasti, ja uusi aamu toi mukanaan piirun verran paremman ulkoilusään: taivas oli pilvinen, mutta vesisade oli onneksi tauonnut. Pieni lenkkeilijä nuuskikin tarkasti helsinkiläisaromista rappukäytävää, pihaa ja lähikatuja, ja lenkittäjän mieliala parani roimasti, kun ympäristöä otettiin haltuun sinnamaisen uteliaasti. Edellisten päivien flegmaattinen laahustaja oli tiessään, ja tyttöä sai oikein houkutella takaisin sisälle. Kotiutuja sai myös reippaan annoksen aamupalaa, joka katosi saman tien parempiin vatsoihin. (On aina niin helpottavaa, kun ruoka alkaa maistua sairastelun tai muun syömälakkoilun jälkeen. Puhtaaksi nuoltu koiranruokakuppi on iloinen asia.)
Elämä näyttää siis sittenkin asettuvan pikkuhiljaa raiteilleen. Meidän ikioma reviiri alkaa nyt tästä:
