maanantai 27. syyskuuta 2010

Maastomestari!

Pohdiskelin Sinnan ensimmäisten maastokisojen jälkeen, että jos se tuli ekoissa kisoissa toiseksi, niin eikö sitten tokissa kisoissa pitäisi tulla ensimmäiseksi... Sinna ei tainnut tajuta, että vitsailin. :)

Eilen siis juostiin Tuomarinkartanolla HVK:n maastomestaruuskisat. Alkuerässä Sinnan pariksi arvottiin Wiles Aureliasfunfair. Kumpikin huusi lähtöpaikalla niin, että hyvä kun kuulin lähettäjän irti-käskyä. Sinna ruopaisi mullat meikäläisen naamalle ja painoi matkaan. Kaverin oikoessa Sinna pysyi melko hyvin uralla ja kuittasi hienon juoksun vielä tappamalla viehettä.


Jännityksellä odotimme alkuerien tuloksia ja kyllähän sitä oltiin hirvittävän ylpeitä, kun saatiin tietää, että Sinna lähtee finaaleihin ykköspaikalta 254 pisteellä, whippetien kaikkien alkuerien toiseksi parhailla pisteillä!

Myös finaalin tyttö veti tasaisen varmasti kotiin, tällä kertaa ei meinannut antaa viehettä palauttajalle lainkaan, vaan roikkui kaksin käpälin siinä kiinni, kun ei juoksukopan raoista onnistunut sitä hampaisiinsa saamaan.


Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen alkoi palkintojenjako. Ratakisoissa on helppoa, kun tietää jo heti lähdön jälkeen kuinka kävi, mutta maastoissa täytyy odotella aivan hirrrrvittävän pitkään, että kuulee millaisia pisteitä tuomarit ovat antaneet. Tällä kertaa odotus kuitenkin palkittiin mittavin pystein: yhdellä järkyttävän suurella kiertopalkinnolla, sertipokaalilla ja HVK-maastomestaripokaalilla. Sinna sai myös vallan hienon manttelin, jonka kuvaaminen jäi eilen väsymyksen voittaessa toiseksi. Pitää yrittää napsia siitä kuvia jonain kauniina päivänä. :)

Sinnan finaalijuoksu toi pisteitä 260, joten yhteispisteiksi saatiin 514, päivän toiseksi parhaat pisteet. Edelle ylsi vain Oochigea's Icepower, joka kilpaili YK-urosten sarjassa. Ilmeisesti raidallisuus on valttia!


Lisää upeita kuvia Sinnan ja muiden maastoilijoiden juoksusta löytyy kennel MaXwinin galleriasta: http://maxwin.1g.fi/

Onnea kaikille maastoissa menestyneille, ja oljenkorteen jalkansa teloneelle Myy-paralle pikaista toipumista!

maanantai 23. elokuuta 2010

Sinna 2v!

Onnea maailman ihanimmalle raitamaakarille!! :) Syntymäpäiviä vietettiin jo eilen kera Esterin ja vierailevan tähden Lunan. Kuvia kesteistä on kamerassa, esittelemme niitä jossain vaiheessa.

Tänään Sinna sai lahjaksi hammashoidon... Ehkä paras lahja ikinä! Esterin rokotusten yhteydessä oli kätevä hoitaa vanhemman neidin hampaat kuntoon: vähän oli hammaskiveä, mutta ei mitään sen suurempaa. Esterin hammasharja on ostoslistalla, molemmat koirat saavat vast'edes "nauttia" säännöllisestä hammashuollosta. Harjailun lisäksi pakkaseen on hankittu kasa luita omatoimiseen hammaspuhdistukseen. :)

torstai 5. elokuuta 2010

My First Maastokisat!

Sinna on alkukaudesta keskittynyt yksinomaan ratakisailuun, vaikka emännistöllä onkin ollut orastava kiinnostus maastokisoja kohtaan. Päätimme, että jostainhan se on aloitettava ja ilmoittauduimme Tampereen lähellä järjestettyihin kansainvälisiin maastokilpailuihin.

Unirytmin kääntö lomien jäljiltä ei ollut ihan kohdillaan, joten kellon soidessa 04:25 oli takana vain reippaat nelisen tuntia unta, mutta kun on kerran päätetty, niin mehän lähdetään. Onneksi keli oli hyvä ja aurinkokin alkoi lähdön aikaan sarastaa, joten matka Vesijärvelle sujui joutuisasti, allekirjoittaneen aikataulutuskailuista huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. :)

Uusi veräjä toimi ääriolosuhteissa loistavasti!

Sinnan lähdöksi arvottiin numero 11, ensimmäinen whippetlähdöistä. Hieman jännitti laittaa tyttöä matkaan, kun isompien rotujen lähtöjä katsellessa näkyi pari kaatumista ja viehehukkaa tiukkojen kurvien tähden. Whippeteille rata oli haastava, pelto ei ollut erityisen tasainen, yhdessä kohdassa oli suuri ja liukas lantakasa ja vieheuran molemmilla puolin pitkähköä heinikkoa - uralta ulos ajautuminen kostautuisi rankasti. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta luotin koiraan sen verran, että lähetin tytön matkaan. Viehevietti tuolla on sen verran kova, että siitä ei ainakaan jäisi päivän suoritukset kiinni.

Sinna punaisessa manttelissa.

Sinna sai tosi hyvän lähdön ja ryntäsi parista ensimmäisenä matkaan. Radalla oli heti alkuun muutama tiukka mutka ja vieheen viilettäessä takaisin lähtöpaikkaa (ja meitä lähettäjiä) kohti Sinna veti yhden mutkan suoraksi ajaen heinikkoon ja heittäen komean kuperkeikan. Tällistä selvittyään typy nousi pystyyn ja katseli hetken ympärilleen, ehdin jo pelätä, että se juoksee minun luokseni, sillä olin tässä vaiheessa paljon lähempänä, kuin kaveri ja viehe, mutta niin tuo vaan huomasi missä viehe meni ja ampaisi perään. Loppumatkan Sinna pysyi hyvin uralla ja sai kaatumisesta huolimatta välimatkaa pienennettyä koko radan ajan, tullen maaliin vain hetken pariaan myöhemmin. Jäimme odottelemaan pisteitä.

Maastokisoissa pisteet julkaistaan vasta kun koko sarja on juostu, mutta ovelimmilla oli omat radiopuhelimet viritetty tuomarien taajuudelle, joten kuulimme pikkulinnuilta huhua, että Sinnan pisteiksi tuli alkuerästä 228 - kaatumisesta huolimatta muutama piste paria enemmän. Kisoissa on siis kolme tuomaria, joilla on jokaisella 100 pistettä jaossa, 20 kustakin viidestä osa-alueesta (nopeus, innokkuus, älykkyys, ketteryys, kestävyys), joten maksimipisteet ovat 300. Alkuerän ja finaalin pisteet lasketaan yhteen ja parhaan pistemäärän saanut koira voittaa kisan - yksinkertaista. Meillä ei ollut vaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen pistemäärä tuo oli, hyvä vai keskinkertainen, huono se tuskin ainakaan oli. :)

Seuraavia whippetlähtöjä katsellessa alkoi kilpailuttajien sydäntä vähän kylmätä: lähes joka lähdössä toinen tai molemmat koirista kaatuivat heinikossa heittäen pahannäköisiä voltteja - yksi lähti jopa suoraan ensiapuun ranteen murruttua... Päätös finaalissa juoksuttamisesta ei ollut helppo ja hetken aikaa oltiinkin jo keräilemässä kamppeita ja lähdössä kesken päivän kotiin. Whippetlähtöjen loppupäässä koirat alkoivat pysyä paremmin pystyssä (liekö aamukaste haihtunut päivän mittaan?) ja kun kuulin, että rata käännetään finaalia varten toiseen suuntaan, päätin, että laitetaan Sinna kokeilemaan onneaan. Radan kääntö oli ehkä merkittävin tekijä, sillä näin päin käännettynä radan alkuun tuli loivempia mutkia ja selkeämpää ajolinjaa ja pahat mutkat osuivat vasta loppuun, kun vauhti on jo vähän hidastunut. Kieltämättä myös Sinnan sijoitus kolmantena alkuerien jälkeen kannusti katsomaan mihin tytöstä oikein on.

Jäimme odottelemaan finaaleja, odotus kesti suunnilleen ikuisuuden. Kisat järjestettiin Vattulan kotieläintilalla, joten ihmeteltävää onneksi riitti. Ester tutustui väliajalla heinäpeltoon, sekä tukkalehmiin. Pikkutyttö oli hirvittävä urhea kisamatkailija, vaikka taisikin kuluttaa kaiken energiansa ensimmäisten tuntien aikana ja kulutti loput nukkumiseen.

Ester piehtaroi.

Tukkalehmät - uhka vai mahdollisuus?

Finaaleissa juoksimme taas lähdössä 11, punaisella manttelilla. Kuten arvelinkin, Sinna selvitti radan alkuosan varsin mallikkaasti. Lopun mutkat jännittivät näin sivustakatsojana aivan vietävästi. Takakurvissa ollut lantakasa sai parin menettämään rytminsä (olisiko jopa heittänyt kuperkeikkaa?) ja Sinnan huvittavaan lantapyllyliirtoon, onneksi tyttö pysyi kuitenkin pystyssä. Sitten viimeisen kurvin kautta maaliin... ja niin viimeisessä kurvissa taas nurin. Vieheelle tyttö kuitenkin vielä hyökkäsi innokkaasti, joten hyvät pisteet oli luvassa. Lälläreistä poimittu tieto kertoi, että pisteiksi tuli 230, yhteispistemääräksi näin ollen 458, siihen mennessä sarjan toisiksi parhaat pisteet! Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi pari – edellisen kierroksen kaksi parasta pistettä saanutta koiraa... Jännitti kyllä katsoa. Reino ja parinsa ampaisivat hyvin matkaan, mutta ensimmäisen peltopuoliskon jälkeen tapahtui jotain kummaa: pojat hukkasivat vieheen totaalisesti! Hetken ihmettelyn jälkeen matka kuitenkin jatkui, eikä meidän jännitys ainakaan lientynyt!

Me lähdettiin Sinnan kanssa autolle juomaan ja Supi jäi kasvattajien kanssa vakoilemaan radioliikennettä. Juomatauon jälkeen suuntasimme jäähdyttelemään ja vastaan käveli itkua tuhertava vaimo, joten päättelin, että meni joko todella hyvin tai todella huonosti.... Ja niinhän tuo kertoi, että viehehukka rokotti johtoparin pisteitä sen verran, että Meidän Sinna, ensimmäistä kertaa maastokisoissa, tuli sarjansa toiseksi!

Loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen alkoi vihdoin palkintojenjako. Sinna ansaitsi suorituksellaan paitsi toisen sijan ja taas yhden rumahkon pystin (tosin salaa mä vähän pidin tästä, se oli kynttilänjalka ja tarpeeksi yksinkertainen mun makuun.), myös ensimmäisen maastosertinsä! Koira-parka joutui kestämään rankan päivän päätteeksi vielä nöyryytyksen hetket, kun kiinnitin sertiruusukkeen sen pantaan ja valokuvasin valokuvaamasta päästyäni... ;) Mun mielestäni se kyllä näyttää myös vähän ylpeältä saavutuksestaan!


Ps. Jos auto kolisee eri tavalla kuin ennen, kannattaa pysähtyä saman tien ihmettelemään mistä kolina lähtee, ei vasta kilometrin päässä. Sillä kun huomaa, että kolinan lähde oli upouusi pokaali (ja vieläpä niistä ensimmäinen, joka ei tarvitse hienosäätöä asfalttiporalla!), joka on unohtunut auton katolle, vain muistaakseen laskeneensa sen sinne yhdessä maastokirjojen kanssa – joita ei muuten enää näy – ja toteaa, että yhden auton levyistä hiekkatietä lienee turha edes yrittää ajaa kisojen jälkeen vastavirtaan, mutta päättää silti yrittää vain todetakseen, ettei se todellakaan kannattanut, peruuttaa sitten sen samaisen kilometrin pohtien samalla mistä ihmeestä ne maastokirjat enää ikinä löytyy... ja ... niin. No, silloin ymmärtää mistä vinttikoiraharrastuksesta todella on kyse: sulasta hulluudesta.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Ässänä hihassa

Nyt on Esterin vuoro esittäytyä sanoin ja kuvin!

Ester, siis Macarenan Sirius, syntyi 17.5.2010 ja on kotoisin Macarenan kennelistä Mikkelistä. Pikkuriiviön äiti on Suomen kilparadoilla viilettävä Beschützer Ariel, isäpappa Track Lover van der Waterram asustaa kaukana Hollannissa.

Kävimme katsomassa pikkuista Esteriä muutamaan otteeseen ennen luovutuspäivää, ja tapasimme myös Tuomarinkartanon ja Hyvinkään radoilla: nuori neiti on saanut tutustua ratatunnelmaan jo useampaan kertaan. Hieno juttu, ja sama linja jatkuu, koska Ester reissaa mukanamme treeneissä ja kisoissa vähän niinkuin automaattisesti.

Vihdoin koitti se suuri päivä, kun haimme Esterin kotiin. Sinnan ensimmäiset automatkat olivat sen verran tuoreessa muistissa, että oletin pitkän kotimatkan olevan aivan hirveää taistelua, mutta Ester otti ja nukkui jaloissani melkein koko matkan. Välillä se istui ja katseli tarkkaavaisesti lähinnä uutta emäntäänsä. Uuden elämän alku sujui muutoinkin hyvin, ruoka maistui, samoin uni.


Jos mä nyt ihan vaan vähän ja vaivihkaa nostaisin tassua tähän sun penkille...?

Eniten jännitti tietysti se, että miten Sinna ottaa pikkusiskon vastaan. Alkuun melko jähmeästi, kuten odottaa saattaa, mutta nyt kun Ester on elellyt luonamme jo viikon, ovat siskosten välit lämmenneet huimasti. Sinna ei tosin taida tietää, että miten pieneen riiviöön pitäisi suhtautua: toisaalta kakaran kanssa leikkiminen on kamalan hauskaa, mutta toisaalta, eikö tässä pitäisi käyttäytyä laumassa yläpuolella olevan tavoin ja pitää pikkuinen järjestyksessä?



Hurjannäköistä leikkiä, mutta mitä muuta voi odottaa, kun pelikentällä on ihana, pehmeä ja (erityisesti mamman mielestä..............) jännittävää ääntä pitävä vinkulelu?!?

Kesällä reissataan myös muualla kuin kisoissa. Vietimme viikonlopun vanhempieni luona, ja Ester sopeutui siihenkin pyöritykseen varsin hyvin. Lauantaiksi olimme sopineet mökkireissun, ja kuinka ollakaan, juuri silloin tuli vastaan koko kesän ainoa kylmä ja myrskyinen päivä. Meistä kellään ei ollut viileän sään vaatteita mukana, mikä ei haitannut menoa koska äidin komeroista ja mökin aarrearkuista löytyi vaatetta jos jonkinlaista meille kaksijalkaisille, mutta entä pikkuinen reissulainen? Mihinkäs tämä takiton puetaan? Ei hätää, sillä tämä konsti oli käytössä jo Sinnan pentuaikoina: äidiltä jouti lämmikekäyttöön eräskin laastitahrainen huppari, jonka hihasta sai helposti taiottua – tadaa – tyylikkään ulkoiluvaatteen!


Ensin pitää sovittaa...


... ja eikun menoksi! Frisbeen voittokulku jatkuu.

Mökkireissulla oli kaikin puolin mukavaa ja lokoisaa. Pikkuinen hurmasi mummon ja muutaman muunkin sukulaisen, riehui ja kieppui pienenä väkkäränä tuulisella merenrannalla isosiskon ja sen kuluisan frisbeen perässä, imuroi välipalakseen kunnioitettavan annoksen nappuloita lattioilta ja sammahti lopulta allekirjoittaneen syliin lämpimän villapuseron (siis ei vatsanahan, toim.huom.!) poimuihin.


Sinna nauttii leikistä, minä maisemista, molemmat elämästä.

Pieni touhottaja on pärjännyt kerrassaan mainiosti sekä reissussa että täällä kotona. Olemme kaikki kovin iloisia siitä, että laumamme tuore hännänhuippu on reipas, nokkela ja sopeutuvainen tyyppi, joka ei jää itseriittoisen tiikerityttömme jalkoihin. Esteristä ja Sinnasta sukeutunee melkoinen nelijalkaisparivaljakko; vauhtia riittää sen verran jo nyt...

torstai 22. heinäkuuta 2010

Pikkutiikerin pikkusisko

Ikioman makuuhuoneen suuressa sängyssä on meneillään melkoinen show. Sinna leikkii valkosipulinkynnellä, viskelee kynttä suussaan ja piehtaroi ihanan aarteen päällä silmät muljahdellen ja häntä iloisesti vispaten. Huiskivaa häntää jahtaa pieni, toffeenvärinen häntäkärpänen, ja makuuhuoneessa kaikuu aika ajoin riehuisaksi yltyvä vinkuna ja haukunkimitys. Tämä ärsyttävä, alati perässä viipottava pieni vintiö on Ester, pikkutiikerin uunituore pikkusisko, joka muuten on riittävän röyhkeä tarttuakseen hetkeen ja hetkeksi vaille valvontaa jääneeseen valkosipulinkynteen.

Mutta kelataanpa ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin ... Tätä tarinaa ei vain voi aloittaa, paitsi alusta. Alusta asti olemme olleet sitä mieltä, että sosiaalinen ja täpäkkä Sinna tarvitsee itselleen ystävän, Simparin Ystävän, siis toisen whippetin. Haavetta on hellitty hiljakseen, välillä jopa jarrupainotteisesti, jotta tiikerineiti saisi kasvaa kaikessa rauhassa ja keskittyä vieheen perässä pinkomiseen, mikä on paitsi Sinnalle, myös meille huoltojoukoille uusi ja jännittävä harrastus. Eikä niitä sopivia pentujakaan ihan joka oksalla kasva; meidän kaikkien kolmen sydämet on vienyt rata, joten myös uuden laumanjäsenen pitäisi kuulostella moottorin kutsua intoisin mielin.

Sopiva pentusuunnitelma löytyi sitten kuitenkin, ja keskustelut kasvattajien kanssa päätyivät siihen, että nimemme merkittiin muistiin, jonoon pentulistan hännille. Tyttöjen sarakkeeseen, totta kai. Voi sitä jännitystä, kun odoteltiin ensin mammakoiran kiimaa, sitten astutusreissua ja lopulta tiineeksi ultraamisen jälkeen pikkuisten syntymää. Ja voi sitä pettymystä, kun tyttöjä syntyikin vain kaksi. Meille jonon perää pitäville se oli kova pala purtavaksi.

Mutta joskus käy niin, että asiat loksahtelevat ja toiveet toteutuvat. Viikkoa myöhemmin kasvattaja soitti ja kertoi, että jonotuslista on otettu mietintään vielä kerran, koska maailmalle lähtevän tyttösen toivotaan pääsevän mahdollisimman harrastavaan kotiin – vieläkö meitä mahtaisi kiinnostaa? Erään helsinkiläisen toimistotalon neljännen kerroksen kokoushuoneen ikkunalaudalla seisova tuleva koiranomistaja kuunteli puhetta linjan toisesta päästä sydän kumahdellen. Että kiinnostaako? Ei voi vastata, jos ei löydä sanoja.

Pentujen syntymän odottamisen aiheuttama jännitys ei ollut mitään verrattuna puhelua seuranneiden viikkojen hämminkiin ja kihinään. Pentuja on kaksi ja toinen niistä tulee meille, mutta kumpi? Millainen tuo tuleva perheenjäsenemme oikeastaan on? Mitä Sinna on siitä mieltä? Loppuuko putkiremontti luvattuna päivänä? Ja pohjalla: onko se nyt varmasti meidän?

Tuttavat varoittelivat Sinnan mahdollisesta mustasukkaisuudesta, ja totta kai tiesimme, että mamman silmäterä hellantelttu joutuu lujille, kun uusi koira asettuu taloksi. Niinpä Sinna onkin tuottanut lähinnä positiivisia yllätyksiä: pentunen on ollut luonamme vasta neljä päivää, mutta Sinna suhtautuu uuteen tulokkaaseen aika ajoin jopa hyväksyvästi. Odotamme jännityksellä, miten asiat kehittyvät...

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Sijoituskisat Kartanolla 3.7.2010

Sinna juoksi sijoituslähdössä matkan 280m aikaan 18,77s! Eli oman ennätyksensä ja samoin tein tämän kesän kymppilistan sijalle 8. Hieno tyttö!

Sinnalla siis toinen käyttövalioaika ja ensimmäinen pysti plakkarissa! Nyt ei kun umpiovellista vitriiniä hankkimaan... :D

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Kisakuulumisia

Alkukesä on meillä mennyt töitä tehdessä ja viikonloppuisin ympäri Etelä-Suomea Sinnan kisoissa juostessa. :) Tänään oli vuorossa sijoituskisat Hyvinkäällä. Sinnan lähtö oli siirretty kisan viimeiseksi ja päivä menikin mukavasti veljien ja tuttujen juoksuja seuratessa. Mukana olivat NN-Napoleon ja NN-Talisman, joilla molemmilla meni oikein mukavasti. Napo tuli 480m matkalla maaliin sijoituksella 6./6., juosten kuitenkin käyttövalioajan 32:75. Tappi otti tyylilleen uskollisesti rauhalliset lähdöt ja vahvat juoksut. 280m matkalla ajaksi 18:60, niin ikään käyttövalioaika. 350m matkan tulos jäi minulta kuulematta, sillä Sinnan lähtö oli seuraavana ja piti käydä hätyyttelemässä treenaria ja juoksemassa koppaa autosta...

Sinna oli pyörinyt kuulemma kopissa ympyrää, alkukaudesta niin hyvin mielessä ollut koppikäyttäytyminen on jostain syystä lähtenyt huonompaan suuntaan. Pari kertaa tyttö on kopituksessa meinannut oikaista suoraan radalle käymättä lähtöruudun kautta. Mutta eihän sellainen käy. Sen sijaan lähtönopeus on parantunut koko ajan, ihan kuin jotain olisi pienen koiran aivoissa naksahtanut paikoilleen. Mahtava homma. :) Ai niin, se juoksu.

Lähdössä oli viisi koiraa, joista kaikki saivat suunnilleen yhtä hyvän lähdön. Sinnan ulkokoppi vissiin hieman hidasti menoa ja tyttö jäi porukan hännille, eikä pystynyt koko 350m matkalla ohituksiin, vaikkei porukasta jäänytkään. Maaliin tyttö tuli siis viidentenä, ajalla 24:41.

Lähdön voitti Oochigea's Icepower hienolla ajalla 23:10 ja toiseksi tuli Sinnan leikkikaveri Sökövintin CD-Espresso aka Myy ajalla 24:00. Hyvä Mymmi! :) Kolmas MaXwin Frida 24:41 ja neljäs Sökövintin JX-Benito 24:32.

Yritetään tästä lähtien laittaa Sinnan tulokset aina kisan jälkeen blogiin näytille, mutta toistaiseksi mitään huikeita voittoja ei plakkariin ole tullut. Ehkä siitä syystä tämä laiska raportointi.. ;) Mainittakoon kuitenkin, että viime viikonlopun Tähtisprintteri-kisassa Sinna juoksi ensimmäisen käyttövalioaikansa 19:35 (280m matkalla)! Jee! :) Raskaalla radalla vesisateessa, joten handlerit olivat syystäkin tyytyväisiä. Eikä riemua lainkaan vähentänyt velipoika Remun voitto urosten sarjassa päivän nopeimmilla ajoilla.

Nyt tulee parin viikon tauko näihin hommiin ja lähdemme jännittävälle juhannusreissulle. Siitä lisää myöhemmin. :)

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Pyhäpäivän arkionnea

Kävimme tänään Haltialan pelloilla ja metsissä nuuskimassa kesäilmaa, kipittämässä karkuun muurahaisten valtateiltä, pinkomassa edestakaisin ja riemuitsemassa täydellisestä vapaapäivästä.

Kyllä tämä koira(n)elämä on ihanaa :) ja omistajisto on aivan mahdottoman ylpeä, kun Pikkutiikeri tottelee luokse-käskyjä, ohittaa vastaantulijat nätisti vapaana ja juoksee sydämensä kyllyydestä toisen luota toisen luo vailla huolenhäivää.

Nyt tyyppi vetää autuaana lonkkaa sohvalla, mutta pyhäpäivään mahtuu vielä yksi lystikäs ohjelmanumero: pian kaivetaan esiin kynsisakset, hammasharja ja kananmakuinen hammastahna. Ole siivosti, sanoi äidinäitikin aina!

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Viuh viuh ja molskis.

Kuinka paljon jännittäviä käänteitä voikaan pitää sisällään kolme päivää vinttarinelämää!

Viime sunnuntaina olimme kisoissa Hyvinkäällä. Sinna oli ilmoitettu 280 metrille, ja lähdin viemään tyttöä matkaan odottavaisin mielin; motivoitunut koira, sopiva sää ja kelvollisesti käyntiin lähtenyt kausi Tampereen radalla nostivat mielen korkealle. (Alla oleva kuva on sikäli harhaanjohtava, että Sinna riekkui ennen radalle lähtöä tapansa mukaan, eli hillittömästi -> miten tällainen kuva on ylipäänsä voitu ottaa?)

Sinna ja Suvi radan vieressä juuri ennen starttia


Koira koppiin, ovi kiinni, kopittaja kurkkii hätäisenä koppiin oven yli – miten päin se siellä nyt on – ja innosta mellastavat eläimet pinkaisevat liikkeelle. Mutta kuinka ollakaan, Sinnan naapurikopista lähtenyt koira juosta pamauttaa heti lähtötohinoissa suoraan Sinnan kylkeen. Rytmi sekoaa täydellisesti, ja Sinna hakee paikkaa koko takasuoran. Maalisuoralla törmäilijän paketti hajoaa ihan kunnolla, ja koira yrittää häiritä Sinnaa minkä ehtii. Sinna ei onneksi reagoi häiritsijän rähinöihin, joten ainoastaan häiritsijä diskataan, mutta voi sitä harmitusta kun startti menee keturalleen. Aika on surkea, 20.22, mutta hitoiksi mennyt juoksu vaivaa tietysti eniten. Huoli laukkaa mielessä: mitä jos se saa jotain traumoja? mitä jos se ei enää uskalla spurtata kunnolla lähtörytinässä? mitä jos ja mitä jos ei, ja niin edelleen? Alamme järjestellä Sinnalle ryhmästarttia seuraavan viikon kisoihin.

Sinna itse näyttää tietysti tyytyväiseltä, sillä viehe maistuu aina yhtä hyvältä. Ja kasvattaja ojentaa lohdutuslahjaksi ihanaisen pellavaisen kesätakin sekä Sinnalle että Viima-siskolle.

Sinna ja Viima poseeraavat uusissa lämppäreissä


Sinna on minusta oikeastaan aika urhea. Ja hyvä niin, sillä lisää jännää on luvassa seuraavana päivänä: kasvattaja on varannut maanantaiksi uimavuoron koirakylpylälle, ja Sinna on kutsuttu mukaan! Simpari oppi uimaan jo viime kesänä, kun älytimme sen veteen frisbeen perässä, mutta mikään varsinainen vesipeto se ei ole. Uinti on kuitenkin erinomaista treeniä, jotenei muuta kuin molskis ja loiskis.

Tässä sitä mennään kuin vettä vain.


Yksi uintivuoro on puolen tunnin mittainen, ja kasvattajan kaksi koiraa (Sinnan äiti ja veli) ja meidän Simpari saivat kukin uida muutaman kierroksen vuorotellen. Sinna heittäytyi puuhaan luonteelleen tyypillisellä tarmolla, ja kolmen koiran ryhmä toimi ilmeisesti hyvin, kun välillä sai seistä altaan reunalla ihmettelemässä muiden menoa.

Hui, noi ui!


Altaan reunalta tuli räpsäistyä myös tämmöinen kuva:


Kuva on tärrännyt ja epäselvä ja omituinen ja mitälie, mutta kun tässä vaan on se kaikki! Vauhti ja touhu, meno ja meininki, ja veden pintaa halkova, päättäväisin ottein eteenpäin räpylöivä koira. Meidän viineri.

Urheilusuorituksen päätteeksi Sinna sai tietysti osakseen kuivattelua ja hellimistä, ja uusi hieno lämppäritakki osoittautui myös erinomaiseksi kylpytakiksi. (Turkki tuoksui ihan vieraalta kylpylän jäljiltä. Hassua.)


Lutuinen uimari keekoilee uudessa kylpytakissa, eikä aavista lainkaan, että seuraavana päivänä on edessä jälleen uusi koitos: ryhmässä pinkomisen täsmätreenit kotiradalla Tuomarinkartanolla. Tällä kertaa Sinna juoksee kimpassa velipoika Remun ja varmaksi menijäksi todetun Maxwin Deemaxin kanssa, joten 350 metrin treenistartin pitäisi olla melko selvää kaljaa, mutta radan reunalla jännittää silti aivan sietämättömästi. Seuraan ylös rämähtävää etuporttia hermostuneena. Uloimmasta kopista sinkoaa näkösälle pieni raidallinen ammus, kolmesta koirasta selvästi ensimmäisenä, sekunnin sadasosalleen oikeaan aikaan. Se ei voi olla Sinna, koska Sinna ei osaa lähteä täsmällisesti. (Se on kopissa niin täpinöissään, että se unohtaa keskittyä lähtemiseen.) Se ei vaan voi olla Simpari. Sen täytyy olla joku muu. Mutta ei, ei helvetti, se on Simpari, SE ON SIMPARI!!! Tuo täydellisen lähdön suorittanut koira on meidän Sinna, se on MAMMAN OMA PIENI SIMPARI!!!!!!!! Olen niin äimistynyt, että palaan tajuihini vasta kun mennään jo kovaa kyytiä pitkin takasuoraa. Sinna jää pojista, mutta vähemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa. Maalissa Sinna on vain muutaman koiranmitan jäljessä Deemaxista, jolla puolestaan on suunnilleen samanmittainen hajurako ilmiömäistä vauhtia pinkoneeseen Remuun. Kiljun hurmioituneena. Kovaääninen puhkeaa puhumaan, ja tajuan tukkia turpani kuullakseni, että Sinnan aika on 23,95. Tempaisi siinä poikain vanavedessä pinkoessaan käyttövalioajan, eikä tehnyt edes tiukkaa.

Treenien jälkeen on niin hyvä mieli että naurattaa. Kesäkuun ensimmäinen päivä! Tästä on hyvä jatkaa. 

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kisakuvia Tampereelta

No niin, vihdoin niitä luvattuja kuvia! :) Nää on siis mun siskon ottamia kuvia, kiitos Saara! :)

Sinna malttamattona odottamassa koppiinpääsyä.




(tässä vaiheessa kamera oli sanonut errorerror, joten vieheeltä ei siis kuvia tällä kertaa.)


Allekirjoittaneestakin oli saatu hyvä kuva napattua! :)

(linkitin muuten ovelasti nää kuvat Saaran blogista, koska hän ei ole saanut aikaiseksi kuvia mulle lähettää... muka kiireinen, pyh!)

Ai niin, ilmoittauduimma Hyvinkään sijoituskilpailuun 30.5., matkalle 280m. Sinne siis muutkin!

lauantai 15. toukokuuta 2010

Ura auki!

Sinna avasi kisauransa Tampereella helatorstain kisoissa. Hyvinkään harkoissa kasvattajat saivat ylipuhuttua ja soittelin pari päivää ilmoittautumisajan jo umpeuduttua PVK:n kisajärjestäjille ja anelin, josko meidän pieni tiikerviineri saisi vielä liittyä joukkoon juoksevaan. Ja saihan se.

Sinna kisapaikalla, nenä taas auki siankorvan piilotuksen takia.

Keskiviikon ja torstain välisen yön nukuin levottomasti kisapainajaisia nähden. Milloin emme löytäneet perille, milloin olimme viisi tuntia myöhässä tai Sinnalta puuttui puolet rokotuksista... Jännitys tuntui vatsassa vielä herättyäkin ja helpotti vasta autossa, kun saimme kaiken kunnialla kyytiin kisakirjaa ja juoksukoppaa myöten. Matka Tampereelle vei santsitaukoineen yllättävän kauan ja olimme perillä vasta paria minuuttia vailla yhdentoista, kisojen oli määrä alkaa tasan kahdeltatoista. Löysimme kisapaikalta heti tuttuja, Sinnan kasvattajat Remu-veljen kanssa, sekä Viima-siskon omistajansa Maijan luotsaamana.

Viima poseeraa etukenossa. Tiikerviinerit taustalla.

Remu-veli ottaa kisailun siskojaan rauhallisemmin...

Minä kiiruhdin kisatoimistoon ilmoittautumaan. Sinnan lähtö (sijoitus 350m) oli ohjelmassa vasta seitsemäntenätoista. Ohjelmalehtinen tärisevässä kädessäni lähdin etsimään joukkiotamme, joka löytyi pian eläinlääkärin jonosta äänen perusteella - Sinna oli tainnut tajuta, ettei kyseessä ollut ihan tavanomainen päiväretki!

Eläinlääkäri antoi tytölle puhtaat paperit ja kävimme sisarusten kanssa verryttelemässä. Kaupin radan vieressä aukeavat mahtavat ulkoilumaastot, joissa kelpasi kyllä tepastella. :) Sinna jäi autoon odottelemaan ja huoltojoukkiomme suuntasi radan reunalle seuraamaan sisarusten suorituksia ja omaa vuoroaan jännityksellä odottamaan.

Remu vieheellä, mantteli 2.

Remu vetäisi komeasti oman lähtönsä voittajana maaliin, erikoiskilpailun alkuerien kolmanneksi parhaalla ajalla 18,86s! Viima oli Sinnan tavoin ensimmäistä kertaa kisaamassa. Pienen pokkuroinnin jälkeen tyttö suostui menemään koppiin ja vetäisi 280m matkan ajassa 20,38s. Viima joutui nöyrtymään itseään puolet isompien urosten keskellä ja saapui maaliin neljästä koirasta neljäntenä. Viimalla on Sinnan tavoin hirveä hinku juoksemaan, joten odotamme siskolikalta paljon, kunhan kisakokemusta alkaa kertyä! :)

Viima vieheellä, niin ikään mantteli 2.

Suvi odottaa jännityksellä lähtöä nro 17.

Ennen 16. lähtöä pidettiin puolen tunnin tauko, jonka aikana kävimme lämmittämässä Sinnan lähtöä varten. Virallisen eväs- ja lämmittelyvastaavamme (Suvin) kanssa nuo hölkkäilivät mäkeä ylös alas ja minä olin hengessä mukana kakkapussinkannattelijana. Sinna sai niskaansa keltaisen manttelin numerolla 5 ja kävelimme radan viereen omaa lähtöämme odottelemaan. Siskoni Saara oli saapunut paikalle uutta kameraansa ulkoiluttamaan, joten neuvoin mistä saa parhaat kuvat pienestä kiituristamme.

Sinna odottelee vuoroaan hämmentävän rauhallisena.

Sinna kuunteli lähdön 16. pienen huoltomökin takaa ja meinasi repiä innostuksissaan pelimanttelinsa. Tuomarineuvoston selvitellessä edellisen lähdön sotkuja me kävelimme hermostuksissamme lähtöalueen vieressä. Viesti Sinnan käytöksessä oli hyvin selkeä: "Nyt akka viet minut tuonne koppiin ja vähän äkkiä! Minähän en tästä portilta poistu ennen kuin saan juosta!".

Vihdoin saimme luvan astella radalle. Arpaonni oli suonut Sinnalle kopin numero 2, toisiksi sisimmän. Itseäni huolestutti vähän kopitus - viimeksi tyttöä on koppiin tuupattu viime syksynä - mutta se kävi kuin vanhoilta tekijöiltä. Sinna oli myös ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa radalla oli sen lisäksi viisi muuta pitkäkoipea viehettä tavoittelemassa. Ja jännittihän se, ainakin emäntiä.

Viehe liikkeelle ja kopit auki. Kuusi koiraa ampaisee vieheen perään ja heti ensimmäisessä kaarteessa tapahtuu jotain hämmentävää - yksi koirista pysähtyy keskelle rataa muiden jatkaessa matkaa. Eksynyt (musta) lammas juoksee onneksi omistajansa luokse, eikä lähde juoksemaan viehettä vastaan (sekin ihme näissä kisoissa jo kerran nähtiin..). Muistan yhtäkkiä, että hitto vie, meidän koirahan juoksee tuolla! Koirat ovat ennättäneet jo takasuoralle, jossa Sinna pinkoo neljäntenä viidestä jäljelläolevasta. Sama järjestys säilyy maaliin asti, johon Sinna saapuu ajassa 24,95s. Tärisevin käsin saan pannan tytön kaulaan ja uskallan vihdoin vilkaista huoltojoukkoja aidan toisella puolella - uhkauksista huolimatta ei radan reunalla näy yhtään tuoretta oksennusta...

Juoksua jälkikäteen analysoitaessa Sinnan kasvattaja Jyrki kertoi, että tyttö oli takasuoralle tultaessa painanut uloimmaksi, ilmeisesti ryysistä välttääkseen. Pidempi matka kostautui tietysti ajassa - saa nähdä millaisia aikoja alkaa tulla, kunhan Sinna saa vähän lisää kisakokemusta.

Ainoa otos, jossa kaikki sisarukset osuivat samaan kuvaan.. Sinna tyylikkäästi keskellä.

Suvi ja Sinna lähtivät jäähdyttelemään ja minä liityin siskon seuraan radan reunalle erikoiskilpailun finaaleja katsomaan. Koirat jaetaan finaaleihin alkuerien tulosten perusteella, joten finaalilähdöissä on kerrallaan kuusi nopeudeltaan äärettömän tasaväkistä koiraa. Sinnan kasvattajien toinen koira Muru ei ilmeisesti kestänyt painetta, vaan painoi kilpakumppaniaan viimeisellä suoralla ulos radalta sen verran voimakkaasti, että tuloksena oli hylkäys. Remu piti paikkansa kisan kolmanneksi nopeimpana koirana tienaten omistajilleen huikeat 10e! On tämä kyllä kannattava harrastus..!

Palkintojenjaon jälkeen ja pulssin taas tasaannuttua kokosimme joukkiomme autoon ja lähdimme köröttelemään kohti kotia - väsyneinä...


...ja onnellisina. Vasta ensimmäinen kisa takana ja monia kisavuosia vielä edessä päin. :) Kiitos seurasta Kiiturit ja Maija, meillä oli mahtava päivä!

Ps. Saaralla on mahtavia kuvia Sinnan lähdöstä ja kisoista muutenkin. Laitan kuvat tänne lähipäivinä!

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Vieheensyrjään kiinni!

Päätimme eilen uhmata toukokuista räntäsadetta ja lähteä Hyvinkäälle kesäkauden ensimmäisiin ratatreeneihin. Sinna on saanut viime viikkoina tavallista vähemmän liikuntaa kiimajuoksun takia, ja minua kauhistutti lykätä koira radalle koleana päivänä. (Lisäksi pelkäsin, että Sinna on aikuistunut ja unohtanut vauhdin hurman, että sitä ei enää kiinnosta koko rätti, ynnä muuta ynnä muuta.)

Hyvinkäälle saavuttuamme saimme valitettavasti todeta, että kaikki pelkomme osoittautuivat turhiksi. Vieheen moottori oli rikki, eikä radalle ollut mitään asiaa. Korvaukseksi pääsimme kuitenkin radan viereiselle nurmikolle maastoradan tyngälle. Sinna ei ole koskaan juossut kiemurtelevalla maastoradalla, mutta viehe on viehe on viehe: kun vein tytön jonoon nurmikentän laidalle ei innolla ollut mitään rajoja. Saalistajamme säntäsi vieheen perään kuin pieni eläin ja selvitti radan ainoan käännöksenkin melko sukkelasti. Ratamiehet nauroivat Sinnan määrätietoiselle menolle. Juoksun jälkeen Sinna kävi iloisesti morjestamassa kaniininsa moottorit. Itketti ja nauratti, kun koira oli niin onnellinen.

Sinnan kasvattajat treenaavat Sinnan veljeä Hyvinkään radalla, ja tulipa sitten kasvattajien kanssa puheeksi tulevan viikon helatorstain kisat. Mulla piti olla töitä, kisojen ilmoittautumisaika oli jo mennyt umpeen, mutta niin vaan eilisestä menosta rohkaistuneina järjestimme muutaman asian. Lopputuloksena sellainen pikku juttu, että ME LÄHDETÄÄN ENSI TORSTAINA TAMPEREELLE!!! Meidän pieni viineri menee elämänsä ensimmäisiin kisoihin!

Kyllä nyt jännittää. Paitsi Sinnaa, jolle ei ole vielä kerrottu koko asiasta, ettei se sitten turhaan jännitä. (Hysssss.)

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Liian pienet piirit


Eilisiltana riehuttiin Käärmeen kanssa niin, että tuhma Käärme pyyhkäisi ruokapöydältä alas purkillisen mustien säilykeoliivien suolalientä. Iloisen värinen liemi värjäsi lähiympäristöstä kaiken mahdollisen. (Sinnalla ja riehuttajalla ei tietenkään ollut mitään osuutta tapahtuneeseen.)

Tänä aamuna törmäilimme kadulla erittäin koomis-akrobaattisesti, kun koiran neljä jalkaa, taluttajan kaksi jalkaa ja yksi yhteinen talutushihna muodostivat äkillisen solmukohdan.

Aamupalat Sinna sai vasta yhdeltä, koska emäntä unohti antaa sille ruokaa. Eipä tuo tullut kyllä pyytämäänkään, sille ei ole nyt oikein maistunut ruoka, johtuu varmaan juoksuista. Ne eivät ole vieläkään loppuneet; olkkarin matolle lorahti melkoinen vahinkolammikko heti aamulenkin jälkeen.

Äsken neiti päätti nuolaista pakastimen sisäpintaa. Taisi vähän nipistää.

Kaipaamme kiihkeästi ulos ja vapauteen.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Keväthyppelöintiä

Läksimme tänä aamuna Sinnan kanssa aamupissalle kuten tavallista: koira kipittää pirteänä edellä, valmiina vastaanottamaan kaikki maailman elämykset kerralla, ja emäntä hoipertelee unisena perässä yrittäen olla kompastumatta jalkoihinsa ja / tai talutushihnaan.

Mutta mikä aamujen aamu meitä olikaan vastassa! Aivan ensimmäiseksi saimme todeta, että Helsingin-kotimme pihapiiriä hallitsee omistajan elkein erittäin kovaääninen orava. (Joka muuten oli rosmoamassa lintulautaa; se paskanaama.) Sinna villiintyi toimeliaan säksättäjän bongaamisesta niin, että taluttajankin oli terästäydyttävä. Siis ORAVA! Mahtavaaaaa!!! Havintoa seurasi asiaankuuluva säntäily ja kaaos. Sinna-poloinen jäi kuitenkin kakkoseksi ja koki raastavia turhautumisen hetkiä puun juurella, joten katsoin parhaaksi houkutella neidin jatkamaan kohti uusia seikkailuja.

Toinen tärkeä havainto oli miksei täällä ylipäänsä edes näe mitään? Syy löytyikin kaukaa: jo muinaisten kreikkalaisten palvoma hehkulampun edeltäjä, aurinko, on vihdoin sytytetty. Huomasin oikeastaan vasta tänä aamuna, että kevät on täällä! Maailma kylpi valossa, linnut riehuivat Sinnan mielestä erityisen kiinnostavasti, ja ilma tuoksui todella hyvältä. Sinna on asioista paremmin kartalla, totta kai, ja jopa hiekoitussorakasa oli tänä aamuna ilmeisen täynnä kiehtovia hajuviestejä. Aamulenkit Sinnan kanssa ovat ehdottomasti paras tapa sukeltaa ympäristöön ja luontoon. Jopa kerrostalon pihamaalta paljastuu kokonainen mikromaailma, jos viitsii vaivautua seuraamaan uteliaan kuonon tutkimusretkiä milloin missäkin multakasassa tai pensaikossa.

Sinna on saanut parina viime viikkona tavallista vähemmän vapaata liikuntaa juoksujen takia. Tavallisista kuvioista poikkeava liikunta on ilmennyt aina välillä hillittömänä touhuisuutena, ja pentuaikana suurta suosiota saavuttanut pitkin lattioita, tuoleja ja hyllyjä siroteltu nappula-ateria on jälleen otettu käyttöön. Toisaalta tyttö on usein myös väsynyt ja hellyydenkipeä, ja torkkuu erityisen mielellään kainalossa. Tärppipäivät taitavat olla nyt meneillään, sillä kun puin Sinnalle eilisiltana pöksyjä jalkaan, niin neiti käänsi häntänsä sievästi sivulle. En ole aiemmin tutustunut kyseiseen luonnon ihmeeseen oikein livenä, ja yhtäkkiä sivusuuntaan singahtava häntä oli sangen hupaisa näky. Odotammekin jännityksellä mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan: kauden alku häämöttää jo, ja valeraskaus olisi kieltämättä melko harmillinen juttu. (Pöksyistä Sinna ei muuten erityisemmin pidä, ja se saakin kotosalla olla ja putsailla takapuoli paljaana ihan kaikessa rauhassa. Mahdollisia lorahduksia siivoamme ahkerasti kaikki kolme.)

Kevään kaiken paljastava valo on myös onnistunut käynnistämään erään ryhtiliikkeen. Espoon-kodissa tervehtimisrutiinit sujuivat jo varsin hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että olimme saaneet juurituksi Sinnasta tavan toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin, no, kuinkas muuten kuin hyppimällä riemukkaasti tulijoita vasten. Olen ollut erityisen halukas näkemään vaivaa tapakasvatuksessa juuri hyppimisen kitkemiseksi, sillä hyppiminen on ärsyttävää, kivuliasta ja aiheuttaa mustelmia. Ja mikä tärkeintä: hyppiminen tekee pitkän työpäivän jälkeisestä kotiinpaluusta kurjaa eritoten siksi, että koira on riemusta neliskanttinen meidät nähdessään, ja mieluummin palkitsen sitä hyvästä käytöksestä kuin paukuttelen pinnaani ja teen iloisesta jälleennäkemisestä ärtyisää hätistelyä. Koiran kuuluukin olla iloinen ja onnellinen meidät nähdessään, ei suinkaan pelätä murahtelevaa ja äreää mammaa. Ja iloinen koira tekee ihmismielelle hyvää; tuskin mikään muu voi niin tehokkaasti palauttaa työasioita sinne mihin niitä on todella vaikeaa jättää, eli työpaikalle.

Helsingin-kotiin muutettuamme tervehtimisrutiini on kuitenkin päässyt hajoamaan, osin sen takia, että Sinna on ollut tavallista vähemmän yksin kotona, ja mittani tuli eilen täyteen: nyt tähän valtakuntaan palautetaan järjestys ja kuri, Espoon hyvät tavat kaivetaan esiin ja tervehtimistä harjoitellaan ahkerasti myös Helsingissä, eikä yksikään Sinnaa tervehtivä saa enää luistaa neljä tassua maassa -säännöstä. Kipinät lentelevät helposti ei-niin-kovin-vieraiden ihmisten, kuten koiraamme täydestä sydämestään rakastavien appivanhempien, luona. Kiusaus palkita riemukkaasti loikkivaa koiraa juuri ei-toivotusta käytöksestä on epäilemättä suuri, sillä Sinna on odotettu ja mieluinen vieras, ja näitä tilanteita on katsottu vähän läpi sormien "koska meidän kanssahan se kuitenkin enimmäkseen on". Sujuvan arjen puolesta taistelija minussa nousi lopulta kuitenkin vastarintaan. Sinna pääsi eiliseksi päiväksi hoitoon appivanhempien luo, kun me lähdimme vielä paketoimaan Espoon-kotia suojaan remonttiräpiltä, ja tapakasvatuksen nimissä marssin appivanhempien ovesta sisään muassani kourallinen nameja koiran jäädessä odottelemaan hetkeksi porraskäytävään. Yritin olla kovasti auktoriteettina siivoustamineissani ja jakelin nameja malttamattomille appivanhemmille. Puheeni taisi mennä perille, sillä Sinnaa tervehdittiin suorastaan esimerkillisesti. Olin appivanhemmistani erittäin iloinen ja ylpeä, sillä Sinnan rakkaimmat sijaishoitajat ja tutuin kakkoskoti on helppo nimetä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Hello Helsinki


Espoon-kotimme joutuu lähiaikoina armottomien putkiremonttitoimenpiteiden kohteeksi, ja me päätimme lähteä hyvissä ajoin stressittömämpään ympäristöön remppahässäkän tieltä. Väliaikaiskoti löytyi Helsingin puolelta, ja me kaksijalkaiset olimme oikein tyytyväisiä evakkoratkaisuumme kun kävimme etukäteen tutustumassa asuntoon ja alueeseen: rauhallista seutua, kodin lähellä on puistonlänttejä ja koirapuistoja joissa on mukava ulkoilla Sinnan kanssa, ja Tuomarinkartano on nyt jopa hyvän matkan lähempänä kuin viime kesänä. Rupesimmekin muuttopuuhiin iloisin mielin.

Ensimmäinen muuttopäivä alkoi tohinalla. Pakkasimme kamoja sekalaisessa järjestyksessä kasseihin ja laatikoihin, sulloimme ne autoon ja huristimme lastin kanssa Helsinkiin. Sinna sai jäädä vielä Espooseen odottamaan, mikäs neidillä siellä ollessa, ajattelimme. Ensimmäistä muuttokuormaa purkaessamme satuin bongaamaan kadulla hurmaavan whippet-herran, ja kiinnostuneena kipitin tervehtimään raitapaitaa ja sen omistajaa. Sain selville, että Jekku-wipukka ulkoilee lähipuistoissa emäntänsä kanssa, ja arvelimme yksissä tuumin että törmäämme varmasti toistekin. Hyvä alku, parempi mieli, ja Sinnalle komea poikakaveri!

Espooseen palattuamme huomasimme, että Sinna olikin reagoinut yllättävän rankasti hässäköintiin ja sitä seuranneeseen yksin jäämiseen: tavallisesti niin huoleton neitimme oli lasketellut suuren protestilammikon keskelle sänkyä. (Ei, nyt en puhu Sinnan koiranpedistä, vaan meidän kaikkien yhteisestä pesästä.) Raukka ei ollut ilmeisesti tullut ajatelleeksi, että juoksujen takia puetut pöksyt saattavat aiheuttaa vähän ikäviä jälkioloja. Sinnalla ei ole tapana järjestää tällaisia mielenosoituksia, ja hieman huolestuneina pakkasimme loput tavarat ja ajoimme takaisin Helsinkiin, tällä kertaa muutaman mutkan kautta. Matkan aikana Sinna oksensi kahdesti autoon, ja päivä synkkeni pykälän lisää, sillä Sinnalla ei ole koskaan ollut taipumusta myöskään matkapahoinvointiin. Perillä kävin järjestämässä Sinnan tärkeimmät tavarat paikalleen, jotta pieni matkalainen tuntisi olonsa edes hieman kodikkaammaksi uudessa paikassa, mutta edes lelukoppa, oma tiikeriviltti ja peti eivät tainneet piristää neidin mieltä: uuteen kotiin opastettu Sinna painui suoraa tietä nukkumaan ja pysytteli loppupäivän horroksessa. Päätimme jättää iltaruoan välistä yrjöilyn takia, mutta tuskinpa tuo olisi syönyt muutenkaan.

Ensimmäinen ilta uudessa asunnossa kului todella matalin mielin. Emännistöllä ei ollut edes käväissyt mielessä sellainen vaihtoehto, että Sinna saattaisi stressata muuttoa jotenkin. Tyyppi on ollut koko ikänsä hyväntuulinen selviytyjä, joka ei pelkää eikä edes juuri ihmettele uusia tilanteita, kunhan sen tärkeimmät ihmiset ovat saapuvilla. Mieluummin jopa niin päin, että ympäröivä maailma ja uudet asiat ovat ihmeellisiä ja jännittäviä ja mielenkiintoisia, jotta sekaan vaan! Mutta nyt ennen niin huoleton tyttösemme on muuttunut huonovointiseksi stressikimpuksi - mitä ihmettä?? On todella vaikeaa sanoa, että mikä osa oireilusta johtuu muutosta ja mikä juoksuista, ja on aina mahdollista, että kuvioissa on vielä jokin muukin ongelma, jota emme nyt osaa ottaa huomioon. Hirmuisa hormonimyllerrys olisi toki yksinäänkin riittävä syy käyttäytyä täysin päättömästi. Juoksujen alkuaika on sujunut melko mukavasti, mutta on vaan niin vaikeaa olla mistään mitään mieltä, kun asiat ovat uusia ja outoja sekä koiralle että itselle. Ensimmäisenä yönä kukaan meistä ei tainnut nukkua kovin hyvin.

Seuraavan aamun remmilenkillä satoi vettä, ja Sinna on tunnetusti hyvin vastahankainen ulkoilija sadesäällä. Muuttopuuhia oli kuitenkin jatkettava, ja päätimme, että Sinna saa matkustaa autossa mukana vielä yhden kuorman hakemisen ajan; uusi asunto ei selvästikään ollut Sinnan mielestä koti. Se ei ollut järin kiinnostunut aamusapuskoista ja näytti muutenkin kaikin puolin nyreältä. Tilanne tuntui ihan epätoivoiselta, sillä oman kodin jättäminen tuntui tietysti itsestäkin kurjalta, ja Sinnan nihkeily oli todellinen yllätysnumero.

Iltapäivällä, kun muuttourakka oli saatu jotensakin päätökseen, otin oikein asiakseni viihdyttää suippokuonoista surkeilijaamme. Sinnan viime aikojen suosikkilelu on ollut pitkä, vihreä Käärme, jonka löysimme kierrätyskeskuksesta. Käärmeen dramaattinen saapuminen sai Simparin elämöimään melkein entiseen malliin, ja tunsin hienoista huojennusta: ei se hyökkäilisi käärmeen perässä, jos sillä olisi asiat ihan kamalan huonosti, eihän? Uudessa kodissa ei ikävä kyllä ole mahdollista juosta ympäri asuntoa samalla lailla kuin Espoossa, mutta neliöitä on kuitenkin sen verran, että kunnon rytäkän aikaansaaminen on suhteellisen hengästyttävää myös käärmeen toisessa päässä riehuvalle.


Takaiskut jatkuivat iltalenkillä: ulkona satoi jälleen kerran vettä, ja Sinna takuulla kuvitteli että Helsingissä sataa lakkaamatta. Kylmä tihkusade on kerta kaikkiaan niin inhokkijuttu, että sateessa ei tutustuta ympäristöön, ei haistella, eikä ainakaan katsella ihmetellen kaikkea sitä uutta mihin pitäisi nyt perustaa uusi reviiri. Äkkiä pissalle ja takaisin kotiin. Päivän toinen positiivinen hetki taisi olla iltaruoka, sillä kuppi tyhjeni alta aikayksikön.

Toisena yönä kaikki nukkuivat pitkään ja hartaasti, ja uusi aamu toi mukanaan piirun verran paremman ulkoilusään: taivas oli pilvinen, mutta vesisade oli onneksi tauonnut. Pieni lenkkeilijä nuuskikin tarkasti helsinkiläisaromista rappukäytävää, pihaa ja lähikatuja, ja lenkittäjän mieliala parani roimasti, kun ympäristöä otettiin haltuun sinnamaisen uteliaasti. Edellisten päivien flegmaattinen laahustaja oli tiessään, ja tyttöä sai oikein houkutella takaisin sisälle. Kotiutuja sai myös reippaan annoksen aamupalaa, joka katosi saman tien parempiin vatsoihin. (On aina niin helpottavaa, kun ruoka alkaa maistua sairastelun tai muun syömälakkoilun jälkeen. Puhtaaksi nuoltu koiranruokakuppi on iloinen asia.)

Elämä näyttää siis sittenkin asettuvan pikkuhiljaa raiteilleen. Meidän ikioma reviiri alkaa nyt tästä:


torstai 1. huhtikuuta 2010

Vieraileva tähti


Viime viikonloppuna meillä riitti touhua ja tohinaa, kun Sinna sai vieraakseen koirakaverinsa Pullan.


Pulla on oikein herttainen nuori whippetneiti, jota Sinnan railakas meno taitaa välillä vähän hirvittää. Keväinen sää pisti kuitenkin molempien tyttöjen hännät vipattamaan, kun vierailimme koirapuistossa. Sinna ja Pulla juoksentelevat ja kisailevat mielellään kylki kyljessä, ja voi sitä riemua kun kaverukset purkivat yhdessä energiaa! Sinnakin osaa jo juosta ja leikkiä melko fiksusti aikuisten koirien kanssa.




Omaan touhottajaamme verrattuna Pulla on kovin seesteinen ja rauhallinen, siis varsin miellyttävä vieras. Sitä paitsi neidin mukana toimitettiin ihana oma peti, jolla Pulla huilaili kaikessa rauhassa. Sinna taisi olla moisesta ylellisyydestä välillä jopa vähän kateellinen, liekö ruoho vihreämpää kaverin peitolla, kun oma koiranpeti ei houkutellut sitten ollenkaan?


Pullan reissuviikonloppuun kuului monenlaista hemmottelua. Kuka arvaa, mitä tässä kuvassa tapahtuu?


Kaksi suippanaa koiranpyllyä vastakkain (välissä mikälie pallosalama...) ei kertakaikkiaan voi tarkoittaa muuta kuin ruokaa! Tosin emme alkuun meinanneet löytää taikasanaa, joka olisi saanut vieraamme pomppimaan tasakäpälää. Sinnalle sanat "onko nälkä" ja "lähetäänkö syömään" tarkoittavat päivän kohokohtia, mutta Pulla vain vilkuili kainona kun koetin virittää vierastamme illallistunnelmaan. Ruokaa? Nappuloita? Ei mitään liikettä, ei niin minkäänlaista. Kunnes keksin ehdottaa...


...SAPUSKAA!!!


Vaan kumpihan sitä sapuskaa lopulta syökään? Tytöt vaihtoivat tyylikkäästi paikkoja kesken ruokailun, ja Pulla pääsi testaamaan Sinnan ruokakuppitelinettä. Aina roiskuu kun rapataan, mutta ruoka maistuu ja se on pääasia. :)


Näyttäisi se sapuska maistuvan Sinnallekin. Ja sitten pannaan ruoan päälle maata.


Puistossa riekkuminen taisi viedä vähän voimia. Herttainen vieraamme arkaili perjantai-iltana makuuhuoneessa koisimista, se taitaa olla kotosalla kiellettyjen listalla, mutta lauantaina käpertyi jo talon tapaan yhteiseen petiin kuin vanha tekijä. Tai väsynyt; ulkoilla sai toki lauantainakin :) Myönnettäköön ihan julkisesti, että kahden riehakkaan whippetneidin ulkoiluttaminen aamu-unisena liukkaalla säällä ja liian suurissa saappaissa on varsin hasardi yhdistelmä.


Tämähän käy jo rutiinilla: kaksi taikasanaa, yksi taika! (Ei, tilanne ei ole lavastettu.)


Viikonloppu sujui kaiken kaikkiaan mukavasti, vaikka Pulla taisi aluksi hieman vierastaa kyläpaikkaa ja nelijalkaista emäntäänsä. Pulla näytti kuitenkin viihtyvän mainiosti, ja yhteiselo touhukkaan Sinnan kanssa sujui koko ajan paremmin: sunnuntaina nukuttiin jo päivätorkkuja samalla sohvalla.


Sinna oli kovin iloinen pienestä vieraastaan, ja toivottaa Pullan epäilemättä tervetulleeksi uudelleen. Kuten me muutkin emännät :)


Pulla palautettiin sunnuntai-iltana takaisin oman laumansa pariin. Kotona tuntui kumman tyhjältä vieraan lähdettyä. Meidän huushollissa taitaa olla toisen koiran kokoinen aukko, joka kaipaisi suippokuonoista täytettä.