My First Maastokisat!

Sinna on alkukaudesta keskittynyt yksinomaan ratakisailuun, vaikka emännistöllä onkin ollut orastava kiinnostus maastokisoja kohtaan. Päätimme, että jostainhan se on aloitettava ja ilmoittauduimme Tampereen lähellä järjestettyihin kansainvälisiin maastokilpailuihin.

Unirytmin kääntö lomien jäljiltä ei ollut ihan kohdillaan, joten kellon soidessa 04:25 oli takana vain reippaat nelisen tuntia unta, mutta kun on kerran päätetty, niin mehän lähdetään. Onneksi keli oli hyvä ja aurinkokin alkoi lähdön aikaan sarastaa, joten matka Vesijärvelle sujui joutuisasti, allekirjoittaneen aikataulutuskailuista huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. :)

Uusi veräjä toimi ääriolosuhteissa loistavasti!

Sinnan lähdöksi arvottiin numero 11, ensimmäinen whippetlähdöistä. Hieman jännitti laittaa tyttöä matkaan, kun isompien rotujen lähtöjä katsellessa näkyi pari kaatumista ja viehehukkaa tiukkojen kurvien tähden. Whippeteille rata oli haastava, pelto ei ollut erityisen tasainen, yhdessä kohdassa oli suuri ja liukas lantakasa ja vieheuran molemmilla puolin pitkähköä heinikkoa - uralta ulos ajautuminen kostautuisi rankasti. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta luotin koiraan sen verran, että lähetin tytön matkaan. Viehevietti tuolla on sen verran kova, että siitä ei ainakaan jäisi päivän suoritukset kiinni.

Sinna punaisessa manttelissa.

Sinna sai tosi hyvän lähdön ja ryntäsi parista ensimmäisenä matkaan. Radalla oli heti alkuun muutama tiukka mutka ja vieheen viilettäessä takaisin lähtöpaikkaa (ja meitä lähettäjiä) kohti Sinna veti yhden mutkan suoraksi ajaen heinikkoon ja heittäen komean kuperkeikan. Tällistä selvittyään typy nousi pystyyn ja katseli hetken ympärilleen, ehdin jo pelätä, että se juoksee minun luokseni, sillä olin tässä vaiheessa paljon lähempänä, kuin kaveri ja viehe, mutta niin tuo vaan huomasi missä viehe meni ja ampaisi perään. Loppumatkan Sinna pysyi hyvin uralla ja sai kaatumisesta huolimatta välimatkaa pienennettyä koko radan ajan, tullen maaliin vain hetken pariaan myöhemmin. Jäimme odottelemaan pisteitä.

Maastokisoissa pisteet julkaistaan vasta kun koko sarja on juostu, mutta ovelimmilla oli omat radiopuhelimet viritetty tuomarien taajuudelle, joten kuulimme pikkulinnuilta huhua, että Sinnan pisteiksi tuli alkuerästä 228 - kaatumisesta huolimatta muutama piste paria enemmän. Kisoissa on siis kolme tuomaria, joilla on jokaisella 100 pistettä jaossa, 20 kustakin viidestä osa-alueesta (nopeus, innokkuus, älykkyys, ketteryys, kestävyys), joten maksimipisteet ovat 300. Alkuerän ja finaalin pisteet lasketaan yhteen ja parhaan pistemäärän saanut koira voittaa kisan - yksinkertaista. Meillä ei ollut vaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen pistemäärä tuo oli, hyvä vai keskinkertainen, huono se tuskin ainakaan oli. :)

Seuraavia whippetlähtöjä katsellessa alkoi kilpailuttajien sydäntä vähän kylmätä: lähes joka lähdössä toinen tai molemmat koirista kaatuivat heinikossa heittäen pahannäköisiä voltteja - yksi lähti jopa suoraan ensiapuun ranteen murruttua... Päätös finaalissa juoksuttamisesta ei ollut helppo ja hetken aikaa oltiinkin jo keräilemässä kamppeita ja lähdössä kesken päivän kotiin. Whippetlähtöjen loppupäässä koirat alkoivat pysyä paremmin pystyssä (liekö aamukaste haihtunut päivän mittaan?) ja kun kuulin, että rata käännetään finaalia varten toiseen suuntaan, päätin, että laitetaan Sinna kokeilemaan onneaan. Radan kääntö oli ehkä merkittävin tekijä, sillä näin päin käännettynä radan alkuun tuli loivempia mutkia ja selkeämpää ajolinjaa ja pahat mutkat osuivat vasta loppuun, kun vauhti on jo vähän hidastunut. Kieltämättä myös Sinnan sijoitus kolmantena alkuerien jälkeen kannusti katsomaan mihin tytöstä oikein on.

Jäimme odottelemaan finaaleja, odotus kesti suunnilleen ikuisuuden. Kisat järjestettiin Vattulan kotieläintilalla, joten ihmeteltävää onneksi riitti. Ester tutustui väliajalla heinäpeltoon, sekä tukkalehmiin. Pikkutyttö oli hirvittävä urhea kisamatkailija, vaikka taisikin kuluttaa kaiken energiansa ensimmäisten tuntien aikana ja kulutti loput nukkumiseen.

Ester piehtaroi.

Tukkalehmät - uhka vai mahdollisuus?

Finaaleissa juoksimme taas lähdössä 11, punaisella manttelilla. Kuten arvelinkin, Sinna selvitti radan alkuosan varsin mallikkaasti. Lopun mutkat jännittivät näin sivustakatsojana aivan vietävästi. Takakurvissa ollut lantakasa sai parin menettämään rytminsä (olisiko jopa heittänyt kuperkeikkaa?) ja Sinnan huvittavaan lantapyllyliirtoon, onneksi tyttö pysyi kuitenkin pystyssä. Sitten viimeisen kurvin kautta maaliin... ja niin viimeisessä kurvissa taas nurin. Vieheelle tyttö kuitenkin vielä hyökkäsi innokkaasti, joten hyvät pisteet oli luvassa. Lälläreistä poimittu tieto kertoi, että pisteiksi tuli 230, yhteispistemääräksi näin ollen 458, siihen mennessä sarjan toisiksi parhaat pisteet! Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi pari – edellisen kierroksen kaksi parasta pistettä saanutta koiraa... Jännitti kyllä katsoa. Reino ja parinsa ampaisivat hyvin matkaan, mutta ensimmäisen peltopuoliskon jälkeen tapahtui jotain kummaa: pojat hukkasivat vieheen totaalisesti! Hetken ihmettelyn jälkeen matka kuitenkin jatkui, eikä meidän jännitys ainakaan lientynyt!

Me lähdettiin Sinnan kanssa autolle juomaan ja Supi jäi kasvattajien kanssa vakoilemaan radioliikennettä. Juomatauon jälkeen suuntasimme jäähdyttelemään ja vastaan käveli itkua tuhertava vaimo, joten päättelin, että meni joko todella hyvin tai todella huonosti.... Ja niinhän tuo kertoi, että viehehukka rokotti johtoparin pisteitä sen verran, että Meidän Sinna, ensimmäistä kertaa maastokisoissa, tuli sarjansa toiseksi!

Loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen alkoi vihdoin palkintojenjako. Sinna ansaitsi suorituksellaan paitsi toisen sijan ja taas yhden rumahkon pystin (tosin salaa mä vähän pidin tästä, se oli kynttilänjalka ja tarpeeksi yksinkertainen mun makuun.), myös ensimmäisen maastosertinsä! Koira-parka joutui kestämään rankan päivän päätteeksi vielä nöyryytyksen hetket, kun kiinnitin sertiruusukkeen sen pantaan ja valokuvasin valokuvaamasta päästyäni... ;) Mun mielestäni se kyllä näyttää myös vähän ylpeältä saavutuksestaan!


Ps. Jos auto kolisee eri tavalla kuin ennen, kannattaa pysähtyä saman tien ihmettelemään mistä kolina lähtee, ei vasta kilometrin päässä. Sillä kun huomaa, että kolinan lähde oli upouusi pokaali (ja vieläpä niistä ensimmäinen, joka ei tarvitse hienosäätöä asfalttiporalla!), joka on unohtunut auton katolle, vain muistaakseen laskeneensa sen sinne yhdessä maastokirjojen kanssa – joita ei muuten enää näy – ja toteaa, että yhden auton levyistä hiekkatietä lienee turha edes yrittää ajaa kisojen jälkeen vastavirtaan, mutta päättää silti yrittää vain todetakseen, ettei se todellakaan kannattanut, peruuttaa sitten sen samaisen kilometrin pohtien samalla mistä ihmeestä ne maastokirjat enää ikinä löytyy... ja ... niin. No, silloin ymmärtää mistä vinttikoiraharrastuksesta todella on kyse: sulasta hulluudesta.