Keväthyppelöintiä

Läksimme tänä aamuna Sinnan kanssa aamupissalle kuten tavallista: koira kipittää pirteänä edellä, valmiina vastaanottamaan kaikki maailman elämykset kerralla, ja emäntä hoipertelee unisena perässä yrittäen olla kompastumatta jalkoihinsa ja / tai talutushihnaan.

Mutta mikä aamujen aamu meitä olikaan vastassa! Aivan ensimmäiseksi saimme todeta, että Helsingin-kotimme pihapiiriä hallitsee omistajan elkein erittäin kovaääninen orava. (Joka muuten oli rosmoamassa lintulautaa; se paskanaama.) Sinna villiintyi toimeliaan säksättäjän bongaamisesta niin, että taluttajankin oli terästäydyttävä. Siis ORAVA! Mahtavaaaaa!!! Havintoa seurasi asiaankuuluva säntäily ja kaaos. Sinna-poloinen jäi kuitenkin kakkoseksi ja koki raastavia turhautumisen hetkiä puun juurella, joten katsoin parhaaksi houkutella neidin jatkamaan kohti uusia seikkailuja.

Toinen tärkeä havainto oli miksei täällä ylipäänsä edes näe mitään? Syy löytyikin kaukaa: jo muinaisten kreikkalaisten palvoma hehkulampun edeltäjä, aurinko, on vihdoin sytytetty. Huomasin oikeastaan vasta tänä aamuna, että kevät on täällä! Maailma kylpi valossa, linnut riehuivat Sinnan mielestä erityisen kiinnostavasti, ja ilma tuoksui todella hyvältä. Sinna on asioista paremmin kartalla, totta kai, ja jopa hiekoitussorakasa oli tänä aamuna ilmeisen täynnä kiehtovia hajuviestejä. Aamulenkit Sinnan kanssa ovat ehdottomasti paras tapa sukeltaa ympäristöön ja luontoon. Jopa kerrostalon pihamaalta paljastuu kokonainen mikromaailma, jos viitsii vaivautua seuraamaan uteliaan kuonon tutkimusretkiä milloin missäkin multakasassa tai pensaikossa.

Sinna on saanut parina viime viikkona tavallista vähemmän vapaata liikuntaa juoksujen takia. Tavallisista kuvioista poikkeava liikunta on ilmennyt aina välillä hillittömänä touhuisuutena, ja pentuaikana suurta suosiota saavuttanut pitkin lattioita, tuoleja ja hyllyjä siroteltu nappula-ateria on jälleen otettu käyttöön. Toisaalta tyttö on usein myös väsynyt ja hellyydenkipeä, ja torkkuu erityisen mielellään kainalossa. Tärppipäivät taitavat olla nyt meneillään, sillä kun puin Sinnalle eilisiltana pöksyjä jalkaan, niin neiti käänsi häntänsä sievästi sivulle. En ole aiemmin tutustunut kyseiseen luonnon ihmeeseen oikein livenä, ja yhtäkkiä sivusuuntaan singahtava häntä oli sangen hupaisa näky. Odotammekin jännityksellä mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan: kauden alku häämöttää jo, ja valeraskaus olisi kieltämättä melko harmillinen juttu. (Pöksyistä Sinna ei muuten erityisemmin pidä, ja se saakin kotosalla olla ja putsailla takapuoli paljaana ihan kaikessa rauhassa. Mahdollisia lorahduksia siivoamme ahkerasti kaikki kolme.)

Kevään kaiken paljastava valo on myös onnistunut käynnistämään erään ryhtiliikkeen. Espoon-kodissa tervehtimisrutiinit sujuivat jo varsin hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että olimme saaneet juurituksi Sinnasta tavan toivottaa meidät tervetulleeksi kotiin, no, kuinkas muuten kuin hyppimällä riemukkaasti tulijoita vasten. Olen ollut erityisen halukas näkemään vaivaa tapakasvatuksessa juuri hyppimisen kitkemiseksi, sillä hyppiminen on ärsyttävää, kivuliasta ja aiheuttaa mustelmia. Ja mikä tärkeintä: hyppiminen tekee pitkän työpäivän jälkeisestä kotiinpaluusta kurjaa eritoten siksi, että koira on riemusta neliskanttinen meidät nähdessään, ja mieluummin palkitsen sitä hyvästä käytöksestä kuin paukuttelen pinnaani ja teen iloisesta jälleennäkemisestä ärtyisää hätistelyä. Koiran kuuluukin olla iloinen ja onnellinen meidät nähdessään, ei suinkaan pelätä murahtelevaa ja äreää mammaa. Ja iloinen koira tekee ihmismielelle hyvää; tuskin mikään muu voi niin tehokkaasti palauttaa työasioita sinne mihin niitä on todella vaikeaa jättää, eli työpaikalle.

Helsingin-kotiin muutettuamme tervehtimisrutiini on kuitenkin päässyt hajoamaan, osin sen takia, että Sinna on ollut tavallista vähemmän yksin kotona, ja mittani tuli eilen täyteen: nyt tähän valtakuntaan palautetaan järjestys ja kuri, Espoon hyvät tavat kaivetaan esiin ja tervehtimistä harjoitellaan ahkerasti myös Helsingissä, eikä yksikään Sinnaa tervehtivä saa enää luistaa neljä tassua maassa -säännöstä. Kipinät lentelevät helposti ei-niin-kovin-vieraiden ihmisten, kuten koiraamme täydestä sydämestään rakastavien appivanhempien, luona. Kiusaus palkita riemukkaasti loikkivaa koiraa juuri ei-toivotusta käytöksestä on epäilemättä suuri, sillä Sinna on odotettu ja mieluinen vieras, ja näitä tilanteita on katsottu vähän läpi sormien "koska meidän kanssahan se kuitenkin enimmäkseen on". Sujuvan arjen puolesta taistelija minussa nousi lopulta kuitenkin vastarintaan. Sinna pääsi eiliseksi päiväksi hoitoon appivanhempien luo, kun me lähdimme vielä paketoimaan Espoon-kotia suojaan remonttiräpiltä, ja tapakasvatuksen nimissä marssin appivanhempien ovesta sisään muassani kourallinen nameja koiran jäädessä odottelemaan hetkeksi porraskäytävään. Yritin olla kovasti auktoriteettina siivoustamineissani ja jakelin nameja malttamattomille appivanhemmille. Puheeni taisi mennä perille, sillä Sinnaa tervehdittiin suorastaan esimerkillisesti. Olin appivanhemmistani erittäin iloinen ja ylpeä, sillä Sinnan rakkaimmat sijaishoitajat ja tutuin kakkoskoti on helppo nimetä.