Pitkä talvi ja pitkä viikko

Viime lokakuun postauksesta on vierähtänyt pitkä tovi.

Sinnan välilevytyrän hoidoksi määrättiin suunnilleen edellisen kirjoituksen aikoihin kipulääkekuuri ja pitkä lepo. Vapaana juoksemiset jäivät viime talvena vähiin (mitä nyt pientä spurttailua hotellin käytävillä eräänkin karkureissun seurauksena...), mutta onneksi Sinnan selkä kesti sentään jotakin liikuntaa: pääsimme vihdoinkin harjoittelemaan hiihtämistä. Lumilla liitely taisi olla sekä koiran että emännän mielestä aika hauskaa. Se, että muutimme loppuvuodesta vähän väljemmille kulmille ja pois kerrostalosta, ei ainakaan hidastanut talviurheilijain menoa.

Maaliskuun alussa koitti jännittävä hetki, nimittäin vapaus. Alun lyhyet jolkottelut vaihtuivat pidempiin, ja lopulta uskalsimme pitää tyttöjä yhtä aikaa vapaana. Ja voi sitä vauhdin hurmaa! Itku meinasi tulla, kun Sinna pääsi vihdoin pinkomaan pitkin peltoja, täynnä elämäniloa. Koko koira tuntui muuttuvan ihan toiseksi noina viikkoina. Sinnalla on taipumusta vajota jonkinlaiselle säästöliekille pimeimmän talven ajaksi, ja tänä vuonna talviuni vaikutti vieläkin syvemmältä, varmaankin juuri liikuntatauon takia.

Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Selkä jäykistyi ja kipeytyi taas, joten varasimme jälleen ajan selkää aiemminkin hoitaneelle Esa Eskeliselle Apexiin. Lääkärin mielipide oli selvä: kipuilun syynä on mitä todennäköisimmin vanha vaiva, keskiselän välilevytyrä, eikä sitä kannata oireiden vähäisyyden takia leikata. Sinnallahan ei ole missään vaiheessa ollut esimerkiksi halvausoireita. No, onneksi ei, mutta jos vinttikoira ei voi juosta, niin ovatko oireet oikeasti vähäisiä? Eskelinen ymmärsi pointin, ja kehotti kysymään toista mielipidettä Eläinsairaala Aistista.

Tuomion jälkeiset tunnelmat olivat harvinaisen sekavat. Onko koira todellakin liian terve, jotta sitä kannattaisi leikata, mutta liian sairas, jotta se voisi elää elämisen arvoista elämää? Pitäisikö meidän olla tyytyväisiä siihen, että se voi kävellä, remmilenkkeillä, leikkiä koirakavereiden kanssa ja viettää muutenkin koiramaista elämää, vai tehdä se raskain valinta, johon olemme vinttikoiran ottaessamme sitoutuneet?

Toiveet paranemisesta eivät tainneet olla kovin korkealla Eskelisen ehdottoman kannan jäljiltä, mutta tuollaisessa tilanteessa on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten varasimme Sinnalle ajan Eskelisen suosittelemaan Eläinsairaala Aistiin. Kyöräsimme Sinnan taas kerran aamuvarhaisella autoon, taas kerran johonkin vieraaseen paikkaan sörkittäväksi, väänneltäväksi ja käänneltäväksi. Meidät otti vastaan reipasotteinen neurologi Sigitas Cizinauskas, joka kävi edelliset röntgen- ja magneettikuvat sekä tähden itsensä läpi. En tiedä, mitä olimme odottaneet, mutta emme ainakaan näin tiukkaa kurvia... lääkäri totesi, että koira on kuvattava uudestaan, ja ryntäsi hakemaan tainnutuspiikin. Edellisten kuvien reunalla, selkärangan loppupäässä, näkyi nimittäin jotakin, mistä oli saatava selko. Ja taas kerran Sinna nukutettiin. (Syliin sammahtava koira tuntui siinä vaiheessa harvinaisen raskaalta.)

Jäimme odottelemaan tuloksia kauhunsekaisella jännityksellä. Cizinauskas istutti meidät tuoleihin tietokoneen näytön äärelle ja selvitti Sinnan selkärangan suoria ja mutkia pitkään ja hartaasti. Tunnistimme aiemmista kuvista tutun, pikkuruisen, piikinnäköisen välilevytyrän. Olisiko se jopa pienentynyt levon aikana? Eskelisen diagnosoima välilevytyrä jäi kuitenkin sivulöydökseksi, eikä se todennäköisesti vaivaa koiraa, ei ainakaan enää. Sen sijaan häntäpäästä löytyi niinkin kansankieliseltä kuulostava vaiva kuin osteochondritis dissecansin aiheuttama selkäydinkanavan ahtauma L7–S1**. Suomeksi asia hahmottui suunnilleen niin, että selkäydinkanavassa on kasvuhäiriön seurauksena irrallinen / ylimääräinen (?) luunpala, joka on blokannut välilevyn normaalin toiminnan ja näin aiheuttanut sen rappeutumisen, ja tästä kaikesta seuraa kipua. Tämä ylimääräinen osa oli helppo havaita jopa maallikon silmin, niin suuri se oli, ja se oli aivan selvästi vasemmalla puolella.

Diagnoosi, siinä määrin kuin sen ymmärsimme, oli erittäinkin järkeenkäypä. Sinnan liikehdintää seurailemalla ja maalaisjärjellä tulkittuna tilanne on vaikuttanut alusta asti siltä, että kipu on alaselässä ja toispuoleista. Kaikkein huojentavinta oli kuitenkin lääkärin ehdottama hoito. Ongelma on mahdollista poistaa leikkauksella, ja jos kaikki menee hyvin, raitapaitainen viinerpulla paranee selkävaivastaan kokonaan. Lisää tiukkoja käänteitä! Diagnoosi kuultiin tiistaiaamuna, ja leikkausaika järjestyi saman viikon torstaille.

Niinpä Sinna vietiin torstaiaamuna takaisin Aistiin, ja työpäivän päätteeksi haimme potilaan kotiin. Luoksemme harhaili tokkurainen, huojuvajalkainen olento, jonka selässä oli suuren, kaljun läntin* keskellä muhkea vetoketju ja kyljessä kipulaastari – mutta joka jaksoi kuitenkin kävellä itse ja jopa heiluttaa häntäänsä. Koiran selviytymiskyky on kyllä ällistyttävä. Vaikea kuvitella, että ihminen olisi kävelykunnossa vain pari tuntia noin ison leikkauksen jälkeen.

Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa; vielä muutama päivä sitten luulimme, ettei mitään ole tehtävissä, ja yhtäkkiä koko rumba pyörähtikin täysillä käyntiin. On pitänyt jännittää uutta diagnoosia, leikkausta ja sen jälkeistä toipumista. Mistä puheen ollen... tästä uhkaa tulla kaikkien aikojen pisin tapausselostus, joten taidan jatkaa toipilaan edesottamuksista vähän myöhemmin.

____

*) Olen monesti miettinyt, että onko raidallisen koiran iho raidallinen. Nyt tiedän: kyllä se on!
**) Diagnoosi on sanatarkka lainaus lääkärin papereista. Muu selostus on allekirjoittaneen omaa kuullun ymmärtämistä, ja pahoittelen, mikäli epätarkka esitys aiheuttaa eläinlääketiedevalveutuneille lukijoille kauhunväristyksiä.