Uusilla urilla

Esterin viime kauden lopulle kaavailtu kilpailu-uran avaaminen peruuntui viime tipassa, kun keskenkasvuinen kuonolainen rupesi toheloimaan treeneissä: kisoja edeltävissä ryhmätreeneissä pää kääntyi yllättäen ulospäin. Kisailmoittautumiset tietysti peruttiin. Muutaman soolojuoksun jälkeen kokeiltiin treenata uudestaan kavereiden kanssa, ja silloin pää kääntyili pariinkin otteeseen. Esterin ensimmäinen ratakausi loppui siis melko synkeissä tunnelmissa.

Päätimme aloittaa keväällä ihan alusta, ja koko tähänastinen kausi on juostu määrätietoisesti yksin. Tai no, onhan tässä juostu täyttä rinksaa, koira edellä ja emäntä perässä. Mutta muita koiria ei ole uskallettu ottaa radalle kirittämään, vaan Ester on juossut ylhäisessä yksinäisyydessään sekä treeneissä, että niiden ihan oikeiden kisojen testikoirana (samalla kun emäntä on istunut tikkana toimiston luukun takana tai kulkenut eläinlääkärin sihteerin hommissa). Hinkkaamisesta on ilmeisesti ollut apua, sillä tytskä on nyt tarttunut vieheeseen nasakasti kiinni, ja viime viikolla Kartanon kannuissa meni niinkin vauhdikkaasti, että Ester pinkaisi 350 metrin koevedon aikaan 23:68.

Uskaltauduimme lopulta kokeilemaan starttaamista toisen koiran kanssa, ja Esterin kaveriksi 280 metrille ilmoittautui vinkeä herrasmies Vinski. Lähtö sujui hienosti, ja ellei vähäistä linjojen hakemista ensimmäiselle suoralle lähdettäessä oteta lukuun, niin Ester juoksi varmasti ja innolla – Vinskin etumatka ei pienentynyt, mutta ei kyllä kasvanutkaan. Ja emäntä pysyi rauhallisin mielin, kun vieressä koppien takana seisoi todellinen konkari. Ester veti kunnialla loppuun koko matkan, uskaltautui jopa nuuskuttelemaan viehettä Vinskin viereen, ennen kuin lähti kipittämään iloisesti mammaa vastaan.

Viime syksyn sählingeistä on kulunut moooonta kuukautta. Tyttönen on aikuistunut hurjasti, ja täältä katsoen näyttää siltä, että ensimmäisen kauden häslingeissä oli kyse lähinnä keskenkasvuisuudesta. Mutta jännää on silti. En häpeä tunnustaa, että epävarmoja tunnelmia on tullut vatvottua pitkin talvea, ja kevään ja lähestyvän kisakauden kutina oli tänä vuonna erityisen raastava: mitä jos Esterin edesottamukset jatkuvat samaan malliin? Kuntoa on rakennettu kieltämättä maltillisemmin tänä keväänä. Osittain siksi, että alkukauden treenaamisia sekoitti kiima, mutta eniten kuitenkin siksi, että kärsimättömyys hihnan toisessa päässä piti saada aisoihin. Hetkessä elämistä on opeteltu kuluneen vuoden aikana niin Sinnan kuin Esterinkin kanssa, joten nyt lienee paikallaan todeta, että pitkään odotettu onnistumisen hetki on todella hieno.

Pro Uimala

Helsingin Koirauimala lähetti alkuviikosta sähköpostia asiakkailleen. Mailissa kerrottiin, että joulukuussa avatun uimalan käyttöaste on ollut alhainen; tämänhetkinen asiakasmäärä ei riitä kattamaan uimalan kuluja. Tilanne on sikäli harmillinen, että uimalassa käyminen on vinttareille vallan mainiota lisätreeniä, ja ennen tätä Helsingin uimalaa ajettiin Hyvinkäälle uimaan, joten lyhyempi uimamatka ei haittaa ollenkaan. Eikä ainakaan meidän laumalla ole ollut kertaakaan mitään valittamista, ei puitteissa, ei uittajissa, eikä palvelussa muutenkaan. Pitäisi käydä useammin.

Maili tuli oivaan saumaan, sillä Sinnan leikkaushaava on parantunut oikein hyvin, ja uiminen on pitkään levänneille lihaksille loistava toipumisliikuntamuoto. Vuoron varaamisesta oli ollut puhetta jo aiemmin, mutta mailin innoittamina tartuttiin härkää sarvista. Ja niin Sinna pääsi lauantain kunniaksi polskimaan, vieläpä aivan omassa ylhäisessä yksinäisyydessään; juoksujaan lopetteleva Ester sai jäädä kotimieheksi.

Sinna uida polskutteli tällä kertaa odotuksia reippaammin. Altaaseen lennähtelevä frisbee taisi olla tarpeeksi kiinnostava vetonaula, eikä aikaa tarvinnut haaskata aina niin innokkaasti pulikoivan Esterin komentamiseen. Määrätietoinen uimari meni frisbeen perässä veteen ilman suurempia tönimisiä, joten taluttimet ja liivit jätettiin ensimmäisten minuuttien jälkeen rannalle. Luulen, että Sinnalla oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka loppumetreillä taisi tulla jo aika kovasti vilu. Rampilta suoritetut mahaplätsit tarjosivat meille kaksijalkaisille huvitusta, ja tomerasti kauhovat räpylät ovat aina yhtä liikuttavat. Juu, on siellä hauskaa myös altaan reunalla touhuavilla.

Meidän porukka toivoo nyt ihan tosissaan, ettei uimalaa suljeta. Ehkä surkean käyttöasteen syynä on ainakin osittain se, etteivät pääkaupunkiseudun koiraharrastajat ole vielä löytäneet uimalaa. Me emme vaan ole saaneet aikaiseksi, vaikka uimala on avoinna myös päivätyöläisille sopivina aikoina, kuten iltaisin ja lauantaisin. Ja vapaita aikoja tosiaan piisaa, ikävä kyllä. Tilanne täytyy nyt korjata ainakin tämän lauman osalta, ja koska touko- ja kesäkuulle oli myynnissä viiden kerran sarjalippuja sopivalla alennuksella, niin siellähän sitten pärskitään. Niin neli- kuin kaksijalkaisetkin.

Tyttöjen hömppäpömppää

Posti toi hartaasti odotetun paketin, ja mitäpä sieltä paljastuikaan?

Mökki- ja terassikupit riemukkaine raitoineen.

(Sisäosa on muuten irrotettava.)

Cenpuran luomuruokaa oli ihan pakko kokeilla...

...koska pakkaus on vaan niin käsittämättömän ihana.

Taitaa eräskin mama olla hieman koukussa kaikkeen kauniiseen ;)

Pikkutiikerin keskisormi

Toipilaisen pikkutiikerin emäntä oli ehkä ajatellut kertoilla potilaan voinnista. Siitä, miten ensimmäiset kaksi yötä nukuttiin levottomasti, kun potilas vinkui puoli yötä. Siitä, kuinka neitiä kanniskellaan ylös alas kaksikerroksisen kodin rappusissa, se kun ei saa niitä itse kiivetä. Koiraportitkin hankittiin, ja asennettin. Kirjoittamista olisi ollut komeasta vetskarista alaselässä, karvattomasta mutta silti aivan yhtä raidallisesta laikusta sen taustalla, tai siitä, miten morfiinilaastaria nypitään millin sadasosa kerrallaan ihosta irti.

Eipä taida ajatella enää (mitään) tuo kyseinen emäntäparka.

Ensimmäinen toipilaspäivä nelijalkaisten kesken sujui letkeästi sillä tavalla, että potilas olla köllötteli makuuhuoneessa, ja pikkusisko piti pystyssä muuta huushollia. Toipuminen edistyi viikonloppuna huimaa vauhtia, mutta jottei vinttitoverusten keskinäinen rällääminen aiheuttaisi esimerkiksi tikkien repeämistä, päätettiin kaverukset erottaa toisistaan ainakin siihen asti, kunnes ompelukset otetaan pois. Toipilas makariin, kaveri oven ulkopuolelle, niin.

Makuuhuonetta oli emännän työpäivän aikana sisustettu nohevasti uudelleen. Pesukoneeseen pääsyä odottaa kaksi peittoa pussilakanoineen, päiväpeitto sekä viltti – pissaiset kun ovat. Makuuhuoneen ovi on sisäpuolelta huolellisesti pilalle kynsitty, samoin kuin parketti sen edestä, ja karmejakin vähän, noin tasapuolisuuden nimissä. Vaurioiden aikaansaamiseen on mennyt varmasti koko pitkä, työteliäs päivä. Kaiken kruunuksi potilas potee nyt myös kuonoaan, jonka se on repinyt rikki päivän toimissa.

Että näin meillä edistytään. Enää viisi ja puoli viikkoa!

Pitkä talvi ja pitkä viikko

Viime lokakuun postauksesta on vierähtänyt pitkä tovi.

Sinnan välilevytyrän hoidoksi määrättiin suunnilleen edellisen kirjoituksen aikoihin kipulääkekuuri ja pitkä lepo. Vapaana juoksemiset jäivät viime talvena vähiin (mitä nyt pientä spurttailua hotellin käytävillä eräänkin karkureissun seurauksena...), mutta onneksi Sinnan selkä kesti sentään jotakin liikuntaa: pääsimme vihdoinkin harjoittelemaan hiihtämistä. Lumilla liitely taisi olla sekä koiran että emännän mielestä aika hauskaa. Se, että muutimme loppuvuodesta vähän väljemmille kulmille ja pois kerrostalosta, ei ainakaan hidastanut talviurheilijain menoa.

Maaliskuun alussa koitti jännittävä hetki, nimittäin vapaus. Alun lyhyet jolkottelut vaihtuivat pidempiin, ja lopulta uskalsimme pitää tyttöjä yhtä aikaa vapaana. Ja voi sitä vauhdin hurmaa! Itku meinasi tulla, kun Sinna pääsi vihdoin pinkomaan pitkin peltoja, täynnä elämäniloa. Koko koira tuntui muuttuvan ihan toiseksi noina viikkoina. Sinnalla on taipumusta vajota jonkinlaiselle säästöliekille pimeimmän talven ajaksi, ja tänä vuonna talviuni vaikutti vieläkin syvemmältä, varmaankin juuri liikuntatauon takia.

Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Selkä jäykistyi ja kipeytyi taas, joten varasimme jälleen ajan selkää aiemminkin hoitaneelle Esa Eskeliselle Apexiin. Lääkärin mielipide oli selvä: kipuilun syynä on mitä todennäköisimmin vanha vaiva, keskiselän välilevytyrä, eikä sitä kannata oireiden vähäisyyden takia leikata. Sinnallahan ei ole missään vaiheessa ollut esimerkiksi halvausoireita. No, onneksi ei, mutta jos vinttikoira ei voi juosta, niin ovatko oireet oikeasti vähäisiä? Eskelinen ymmärsi pointin, ja kehotti kysymään toista mielipidettä Eläinsairaala Aistista.

Tuomion jälkeiset tunnelmat olivat harvinaisen sekavat. Onko koira todellakin liian terve, jotta sitä kannattaisi leikata, mutta liian sairas, jotta se voisi elää elämisen arvoista elämää? Pitäisikö meidän olla tyytyväisiä siihen, että se voi kävellä, remmilenkkeillä, leikkiä koirakavereiden kanssa ja viettää muutenkin koiramaista elämää, vai tehdä se raskain valinta, johon olemme vinttikoiran ottaessamme sitoutuneet?

Toiveet paranemisesta eivät tainneet olla kovin korkealla Eskelisen ehdottoman kannan jäljiltä, mutta tuollaisessa tilanteessa on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten varasimme Sinnalle ajan Eskelisen suosittelemaan Eläinsairaala Aistiin. Kyöräsimme Sinnan taas kerran aamuvarhaisella autoon, taas kerran johonkin vieraaseen paikkaan sörkittäväksi, väänneltäväksi ja käänneltäväksi. Meidät otti vastaan reipasotteinen neurologi Sigitas Cizinauskas, joka kävi edelliset röntgen- ja magneettikuvat sekä tähden itsensä läpi. En tiedä, mitä olimme odottaneet, mutta emme ainakaan näin tiukkaa kurvia... lääkäri totesi, että koira on kuvattava uudestaan, ja ryntäsi hakemaan tainnutuspiikin. Edellisten kuvien reunalla, selkärangan loppupäässä, näkyi nimittäin jotakin, mistä oli saatava selko. Ja taas kerran Sinna nukutettiin. (Syliin sammahtava koira tuntui siinä vaiheessa harvinaisen raskaalta.)

Jäimme odottelemaan tuloksia kauhunsekaisella jännityksellä. Cizinauskas istutti meidät tuoleihin tietokoneen näytön äärelle ja selvitti Sinnan selkärangan suoria ja mutkia pitkään ja hartaasti. Tunnistimme aiemmista kuvista tutun, pikkuruisen, piikinnäköisen välilevytyrän. Olisiko se jopa pienentynyt levon aikana? Eskelisen diagnosoima välilevytyrä jäi kuitenkin sivulöydökseksi, eikä se todennäköisesti vaivaa koiraa, ei ainakaan enää. Sen sijaan häntäpäästä löytyi niinkin kansankieliseltä kuulostava vaiva kuin osteochondritis dissecansin aiheuttama selkäydinkanavan ahtauma L7–S1**. Suomeksi asia hahmottui suunnilleen niin, että selkäydinkanavassa on kasvuhäiriön seurauksena irrallinen / ylimääräinen (?) luunpala, joka on blokannut välilevyn normaalin toiminnan ja näin aiheuttanut sen rappeutumisen, ja tästä kaikesta seuraa kipua. Tämä ylimääräinen osa oli helppo havaita jopa maallikon silmin, niin suuri se oli, ja se oli aivan selvästi vasemmalla puolella.

Diagnoosi, siinä määrin kuin sen ymmärsimme, oli erittäinkin järkeenkäypä. Sinnan liikehdintää seurailemalla ja maalaisjärjellä tulkittuna tilanne on vaikuttanut alusta asti siltä, että kipu on alaselässä ja toispuoleista. Kaikkein huojentavinta oli kuitenkin lääkärin ehdottama hoito. Ongelma on mahdollista poistaa leikkauksella, ja jos kaikki menee hyvin, raitapaitainen viinerpulla paranee selkävaivastaan kokonaan. Lisää tiukkoja käänteitä! Diagnoosi kuultiin tiistaiaamuna, ja leikkausaika järjestyi saman viikon torstaille.

Niinpä Sinna vietiin torstaiaamuna takaisin Aistiin, ja työpäivän päätteeksi haimme potilaan kotiin. Luoksemme harhaili tokkurainen, huojuvajalkainen olento, jonka selässä oli suuren, kaljun läntin* keskellä muhkea vetoketju ja kyljessä kipulaastari – mutta joka jaksoi kuitenkin kävellä itse ja jopa heiluttaa häntäänsä. Koiran selviytymiskyky on kyllä ällistyttävä. Vaikea kuvitella, että ihminen olisi kävelykunnossa vain pari tuntia noin ison leikkauksen jälkeen.

Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa; vielä muutama päivä sitten luulimme, ettei mitään ole tehtävissä, ja yhtäkkiä koko rumba pyörähtikin täysillä käyntiin. On pitänyt jännittää uutta diagnoosia, leikkausta ja sen jälkeistä toipumista. Mistä puheen ollen... tästä uhkaa tulla kaikkien aikojen pisin tapausselostus, joten taidan jatkaa toipilaan edesottamuksista vähän myöhemmin.

____

*) Olen monesti miettinyt, että onko raidallisen koiran iho raidallinen. Nyt tiedän: kyllä se on!
**) Diagnoosi on sanatarkka lainaus lääkärin papereista. Muu selostus on allekirjoittaneen omaa kuullun ymmärtämistä, ja pahoittelen, mikäli epätarkka esitys aiheuttaa eläinlääketiedevalveutuneille lukijoille kauhunväristyksiä.

Kisat kasassa

Pitkä tauko kirjoittamisessa, mutta niin on ollut kisaamisessakin. Otsikkon mukaisesti kisat oli tältä kaudelta kasassa jo elokuulla, toivottavasti Sinnan kohdalla ei lopullisesti.

Esterin osalta kausi on mennyt ratajuoksun alkeita opetellessa. Tyttö juoksi koejuoksut puhtaasti läpi, mutta sen jälkeen alkoikin sitten sähläys. Rättileikkien rakkaudesta huolimatta on pienelle juoksijalle vielä ollut ylivoimaisen ihanaa se, että radalla juoksee myös kavereita... Fokus ei pysy siellä missä pitäisi, siis vieheessä, vaan kaverit kiinnostaa enemmän. Ongelmahan tämä ei ole, mikäli kaverit ovat ihan eritahtisia, juoksevat edellä tai jäljessä, mutta samaa tahtia juostessa Esterin pää alkaa kääntyillä. Mitään vilkuilua kummempaa ei noissa treenijuoksuissa ole onneksi sattunut, mutta päätimme olla riskeeraamatta ja peruimme jo sovitut kisat ja keskitymme vielä ensi kaudelle saakka siihen aikuiseksi kasvamiseen.

Sinnan osalta kauden alku oli erittäin hyvä. Tyttö painoi sellaista haipakkaa, että oma ennätyskin juostiin kumoon. Kesä-heinäkuisen kisatauon aikana otimme kuitenkin takapakkia, eikä juoksu sen jälkeen oikein kulkenut. Ensimmäistä kertaa koskaan Sinnalla alkoi mennä päivän toinen juoksu ensimmäistä hitaammin. Jälkiviisaana voidaan todeta myös, ettei toiseen juoksuun ollut enää samanlaista paloa, kuin tytöllä yleensä on tavannut olla. Viimeinen niitti tuli sitten HVK-Cupissa, jossa Sinna putosi finaalista ja jäähdyttelylenkillä alkoi kävellä oudosti. Eläinlääkärin tarkastaessa tilanteen, ei Sinna antanut koukistaa toista takajalkaa juuri lainkaan. Meidät ohjattiin kääntymään ortopedin puoleen mahdollisen polvivamman takia.

Sydän syrjällään soittelimme parhaiksi kehutuille ortopedeille, vain kuullaksemme, että jonot ovat viikkoja pitkät... Sitten kuitenkin tärppäsi ja Apexin Esa Eskelinen lupautui joustamaan aikataulussaan niin, että pääsimme aikaisin aamusta vastaanotolle. Tutkimuksissa Sinna ei aristanut enää jalkaansa, mutta selkä ei kestänyt lainkaan taivuttamista notkolle. Röntgenkuvissa näkyi pientä muutosta lannerangan nikamavälissä ja hoito-ohjeiksi saimme kipulääkkeitä ja pari kuukautta lepoa - tarkempaa diagnoosia varten tarvittaisiin magneettikuvaus.

Pari viikkoa sitten kokeilimme varovasti päästää Sinnaa taas jolkottelemaan vapaana, mutta pari spurttia riitti siihen, että selkä kipeytyi silminnähden. Soittelimme siis Eskeliselle ja saimme ajan magneettikuvaukseen, jossa kävimme viime viikolla. Sinnan selkä oli kuvauksen jäljiltä selkeästi kipeä, mutta rauhoittui taas muutamassa päivässä. Lääkäri oli itse viime viikon lomalla, joten varsinaiset tulokset saimme vasta tänään.

Diagnoosiksi saimme lopulta välilevyn pullistuman, ts. välilevytyrän. Ongelmakohta ei ole siinä, mitä röntgenin perusteella epäiltiin, vaan hieman edempänä, kahden viimeisen rintanikaman välissä. Sinnan lepo siis jatkuu aina maaliskuulle saakka, jonka jälkeen saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokeilla selän kestävyyttä myös vapaana juosten. Pitkä talvi siis edessä. Kaikki termit eivät varmaan jääneet puhelimessa mieleen oikein, toivottavasti en siis höpise ihan omiani. Käsittääkseni toiveissa kuitenkin olisi, että välilevyä suojaavan vyötteen repeämä arpeutuu levossa itsestään ja vaiva paranee. Mikäli näin ei käy, tai arpeutumisen yhteydessä joku hermo jää huonoon asentoon ja aiheuttaa kipua, on seuraava askel todennäköisesti leikkaushoito.

Esterin kanssa odottelemme siis ensi kevään haasteita, toivottavasti aivot tulevat jälkitoimituksena talven aikana. Sinnan tulevaisuus on näillä näkymin aika auki. Ensi kesänä ei välttämättä päästä radalle, voi myös olla ettei tuosta kisakoiraa tule enää lainkaan. Muulla ei kuitenkaan ole väliä, kuin sillä, että tyttö saisi viettää normaalia vinttarielämää vapaana juosten. Pitäkää meille peukkuja!

Kymenlaakson maastoissa

Eilen paahduttiin joukolla Iitissä. Kuumuuden vuoksi jätettiin finaalikierros juoksematta ja koiroot laitettiin järjestykseen vain alkuerän tuloksilla.

Sinnan kohdalle osui arpaonni viimeisenä, joten tyttö sai pinkoa paritta. Odotus oli tuskallista viilentämisen ja lämmittämisen sekoitelmaa, kunnes pääsimme päivän viimeisenä lähtemään.

Sinna veti kuumuudesta huolimatta hienon juoksun ja sai tuomareilta yhteensä 248 pistettä, mikä riitti tällä kertaa toiseen sijaan ja kolmanteen maastosertiin! Jee! Kova mimmi, täytyy myöntää: kolmet kisat, kolme sertiä... Tästä on hyvä jatkaa!

Ero voittajaan oli 11 pistettä, onneksi ei sen vähempää, muuten olisi saattanut jäädä kismittämään soolojuoksun mahdollinen pistevaikutus.