Esterin viime kauden lopulle kaavailtu kilpailu-uran avaaminen peruuntui viime tipassa, kun keskenkasvuinen kuonolainen rupesi toheloimaan treeneissä: kisoja edeltävissä ryhmätreeneissä pää kääntyi yllättäen ulospäin. Kisailmoittautumiset tietysti peruttiin. Muutaman soolojuoksun jälkeen kokeiltiin treenata uudestaan kavereiden kanssa, ja silloin pää kääntyili pariinkin otteeseen. Esterin ensimmäinen ratakausi loppui siis melko synkeissä tunnelmissa.
Päätimme aloittaa keväällä ihan alusta, ja koko tähänastinen kausi on juostu määrätietoisesti yksin. Tai no, onhan tässä juostu täyttä rinksaa, koira edellä ja emäntä perässä. Mutta muita koiria ei ole uskallettu ottaa radalle kirittämään, vaan Ester on juossut ylhäisessä yksinäisyydessään sekä treeneissä, että niiden ihan oikeiden kisojen testikoirana (samalla kun emäntä on istunut tikkana toimiston luukun takana tai kulkenut eläinlääkärin sihteerin hommissa). Hinkkaamisesta on ilmeisesti ollut apua, sillä tytskä on nyt tarttunut vieheeseen nasakasti kiinni, ja viime viikolla Kartanon kannuissa meni niinkin vauhdikkaasti, että Ester pinkaisi 350 metrin koevedon aikaan 23:68.
Uskaltauduimme lopulta kokeilemaan starttaamista toisen koiran kanssa, ja Esterin kaveriksi 280 metrille ilmoittautui vinkeä herrasmies Vinski. Lähtö sujui hienosti, ja ellei vähäistä linjojen hakemista ensimmäiselle suoralle lähdettäessä oteta lukuun, niin Ester juoksi varmasti ja innolla – Vinskin etumatka ei pienentynyt, mutta ei kyllä kasvanutkaan. Ja emäntä pysyi rauhallisin mielin, kun vieressä koppien takana seisoi todellinen konkari. Ester veti kunnialla loppuun koko matkan, uskaltautui jopa nuuskuttelemaan viehettä Vinskin viereen, ennen kuin lähti kipittämään iloisesti mammaa vastaan.
Viime syksyn sählingeistä on kulunut moooonta kuukautta. Tyttönen on aikuistunut hurjasti, ja täältä katsoen näyttää siltä, että ensimmäisen kauden häslingeissä oli kyse lähinnä keskenkasvuisuudesta. Mutta jännää on silti. En häpeä tunnustaa, että epävarmoja tunnelmia on tullut vatvottua pitkin talvea, ja kevään ja lähestyvän kisakauden kutina oli tänä vuonna erityisen raastava: mitä jos Esterin edesottamukset jatkuvat samaan malliin? Kuntoa on rakennettu kieltämättä maltillisemmin tänä keväänä. Osittain siksi, että alkukauden treenaamisia sekoitti kiima, mutta eniten kuitenkin siksi, että kärsimättömyys hihnan toisessa päässä piti saada aisoihin. Hetkessä elämistä on opeteltu kuluneen vuoden aikana niin Sinnan kuin Esterinkin kanssa, joten nyt lienee paikallaan todeta, että pitkään odotettu onnistumisen hetki on todella hieno.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
lauantai 12. toukokuuta 2012
Pro Uimala
Helsingin Koirauimala lähetti alkuviikosta sähköpostia asiakkailleen. Mailissa kerrottiin, että joulukuussa avatun uimalan käyttöaste on ollut alhainen; tämänhetkinen asiakasmäärä ei riitä kattamaan uimalan kuluja. Tilanne on sikäli harmillinen, että uimalassa käyminen on vinttareille vallan mainiota lisätreeniä, ja ennen tätä Helsingin uimalaa ajettiin Hyvinkäälle uimaan, joten lyhyempi uimamatka ei haittaa ollenkaan. Eikä ainakaan meidän laumalla ole ollut kertaakaan mitään valittamista, ei puitteissa, ei uittajissa, eikä palvelussa muutenkaan. Pitäisi käydä useammin.
Maili tuli oivaan saumaan, sillä Sinnan leikkaushaava on parantunut oikein hyvin, ja uiminen on pitkään levänneille lihaksille loistava toipumisliikuntamuoto. Vuoron varaamisesta oli ollut puhetta jo aiemmin, mutta mailin innoittamina tartuttiin härkää sarvista. Ja niin Sinna pääsi lauantain kunniaksi polskimaan, vieläpä aivan omassa ylhäisessä yksinäisyydessään; juoksujaan lopetteleva Ester sai jäädä kotimieheksi.
Sinna uida polskutteli tällä kertaa odotuksia reippaammin. Altaaseen lennähtelevä frisbee taisi olla tarpeeksi kiinnostava vetonaula, eikä aikaa tarvinnut haaskata aina niin innokkaasti pulikoivan Esterin komentamiseen. Määrätietoinen uimari meni frisbeen perässä veteen ilman suurempia tönimisiä, joten taluttimet ja liivit jätettiin ensimmäisten minuuttien jälkeen rannalle. Luulen, että Sinnalla oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka loppumetreillä taisi tulla jo aika kovasti vilu. Rampilta suoritetut mahaplätsit tarjosivat meille kaksijalkaisille huvitusta, ja tomerasti kauhovat räpylät ovat aina yhtä liikuttavat. Juu, on siellä hauskaa myös altaan reunalla touhuavilla.
Meidän porukka toivoo nyt ihan tosissaan, ettei uimalaa suljeta. Ehkä surkean käyttöasteen syynä on ainakin osittain se, etteivät pääkaupunkiseudun koiraharrastajat ole vielä löytäneet uimalaa. Me emme vaan ole saaneet aikaiseksi, vaikka uimala on avoinna myös päivätyöläisille sopivina aikoina, kuten iltaisin ja lauantaisin. Ja vapaita aikoja tosiaan piisaa, ikävä kyllä. Tilanne täytyy nyt korjata ainakin tämän lauman osalta, ja koska touko- ja kesäkuulle oli myynnissä viiden kerran sarjalippuja sopivalla alennuksella, niin siellähän sitten pärskitään. Niin neli- kuin kaksijalkaisetkin.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Tyttöjen hömppäpömppää
Posti toi hartaasti odotetun paketin, ja mitäpä sieltä paljastuikaan?
Mökki- ja terassikupit riemukkaine raitoineen.
(Sisäosa on muuten irrotettava.)
Cenpuran luomuruokaa oli ihan pakko kokeilla...
...koska pakkaus on vaan niin käsittämättömän ihana.
Taitaa eräskin mama olla hieman koukussa kaikkeen kauniiseen ;)
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Pikkutiikerin keskisormi
Toipilaisen pikkutiikerin emäntä oli ehkä ajatellut kertoilla potilaan voinnista. Siitä, miten ensimmäiset kaksi yötä nukuttiin levottomasti, kun potilas vinkui puoli yötä. Siitä, kuinka neitiä kanniskellaan ylös alas kaksikerroksisen kodin rappusissa, se kun ei saa niitä itse kiivetä. Koiraportitkin hankittiin, ja asennettin. Kirjoittamista olisi ollut komeasta vetskarista alaselässä, karvattomasta mutta silti aivan yhtä raidallisesta laikusta sen taustalla, tai siitä, miten morfiinilaastaria nypitään millin sadasosa kerrallaan ihosta irti.
Eipä taida ajatella enää (mitään) tuo kyseinen emäntäparka.
Ensimmäinen toipilaspäivä nelijalkaisten kesken sujui letkeästi sillä tavalla, että potilas olla köllötteli makuuhuoneessa, ja pikkusisko piti pystyssä muuta huushollia. Toipuminen edistyi viikonloppuna huimaa vauhtia, mutta jottei vinttitoverusten keskinäinen rällääminen aiheuttaisi esimerkiksi tikkien repeämistä, päätettiin kaverukset erottaa toisistaan ainakin siihen asti, kunnes ompelukset otetaan pois. Toipilas makariin, kaveri oven ulkopuolelle, niin.
Makuuhuonetta oli emännän työpäivän aikana sisustettu nohevasti uudelleen. Pesukoneeseen pääsyä odottaa kaksi peittoa pussilakanoineen, päiväpeitto sekä viltti – pissaiset kun ovat. Makuuhuoneen ovi on sisäpuolelta huolellisesti pilalle kynsitty, samoin kuin parketti sen edestä, ja karmejakin vähän, noin tasapuolisuuden nimissä. Vaurioiden aikaansaamiseen on mennyt varmasti koko pitkä, työteliäs päivä. Kaiken kruunuksi potilas potee nyt myös kuonoaan, jonka se on repinyt rikki päivän toimissa.
Että näin meillä edistytään. Enää viisi ja puoli viikkoa!
Eipä taida ajatella enää (mitään) tuo kyseinen emäntäparka.
Ensimmäinen toipilaspäivä nelijalkaisten kesken sujui letkeästi sillä tavalla, että potilas olla köllötteli makuuhuoneessa, ja pikkusisko piti pystyssä muuta huushollia. Toipuminen edistyi viikonloppuna huimaa vauhtia, mutta jottei vinttitoverusten keskinäinen rällääminen aiheuttaisi esimerkiksi tikkien repeämistä, päätettiin kaverukset erottaa toisistaan ainakin siihen asti, kunnes ompelukset otetaan pois. Toipilas makariin, kaveri oven ulkopuolelle, niin.
Makuuhuonetta oli emännän työpäivän aikana sisustettu nohevasti uudelleen. Pesukoneeseen pääsyä odottaa kaksi peittoa pussilakanoineen, päiväpeitto sekä viltti – pissaiset kun ovat. Makuuhuoneen ovi on sisäpuolelta huolellisesti pilalle kynsitty, samoin kuin parketti sen edestä, ja karmejakin vähän, noin tasapuolisuuden nimissä. Vaurioiden aikaansaamiseen on mennyt varmasti koko pitkä, työteliäs päivä. Kaiken kruunuksi potilas potee nyt myös kuonoaan, jonka se on repinyt rikki päivän toimissa.
Että näin meillä edistytään. Enää viisi ja puoli viikkoa!
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Pitkä talvi ja pitkä viikko
Viime lokakuun postauksesta on vierähtänyt pitkä tovi.
Sinnan välilevytyrän hoidoksi määrättiin suunnilleen edellisen kirjoituksen aikoihin kipulääkekuuri ja pitkä lepo. Vapaana juoksemiset jäivät viime talvena vähiin (mitä nyt pientä spurttailua hotellin käytävillä eräänkin karkureissun seurauksena...), mutta onneksi Sinnan selkä kesti sentään jotakin liikuntaa: pääsimme vihdoinkin harjoittelemaan hiihtämistä. Lumilla liitely taisi olla sekä koiran että emännän mielestä aika hauskaa. Se, että muutimme loppuvuodesta vähän väljemmille kulmille ja pois kerrostalosta, ei ainakaan hidastanut talviurheilijain menoa.
Maaliskuun alussa koitti jännittävä hetki, nimittäin vapaus. Alun lyhyet jolkottelut vaihtuivat pidempiin, ja lopulta uskalsimme pitää tyttöjä yhtä aikaa vapaana. Ja voi sitä vauhdin hurmaa! Itku meinasi tulla, kun Sinna pääsi vihdoin pinkomaan pitkin peltoja, täynnä elämäniloa. Koko koira tuntui muuttuvan ihan toiseksi noina viikkoina. Sinnalla on taipumusta vajota jonkinlaiselle säästöliekille pimeimmän talven ajaksi, ja tänä vuonna talviuni vaikutti vieläkin syvemmältä, varmaankin juuri liikuntatauon takia.
Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Selkä jäykistyi ja kipeytyi taas, joten varasimme jälleen ajan selkää aiemminkin hoitaneelle Esa Eskeliselle Apexiin. Lääkärin mielipide oli selvä: kipuilun syynä on mitä todennäköisimmin vanha vaiva, keskiselän välilevytyrä, eikä sitä kannata oireiden vähäisyyden takia leikata. Sinnallahan ei ole missään vaiheessa ollut esimerkiksi halvausoireita. No, onneksi ei, mutta jos vinttikoira ei voi juosta, niin ovatko oireet oikeasti vähäisiä? Eskelinen ymmärsi pointin, ja kehotti kysymään toista mielipidettä Eläinsairaala Aistista.
Tuomion jälkeiset tunnelmat olivat harvinaisen sekavat. Onko koira todellakin liian terve, jotta sitä kannattaisi leikata, mutta liian sairas, jotta se voisi elää elämisen arvoista elämää? Pitäisikö meidän olla tyytyväisiä siihen, että se voi kävellä, remmilenkkeillä, leikkiä koirakavereiden kanssa ja viettää muutenkin koiramaista elämää, vai tehdä se raskain valinta, johon olemme vinttikoiran ottaessamme sitoutuneet?
Toiveet paranemisesta eivät tainneet olla kovin korkealla Eskelisen ehdottoman kannan jäljiltä, mutta tuollaisessa tilanteessa on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten varasimme Sinnalle ajan Eskelisen suosittelemaan Eläinsairaala Aistiin. Kyöräsimme Sinnan taas kerran aamuvarhaisella autoon, taas kerran johonkin vieraaseen paikkaan sörkittäväksi, väänneltäväksi ja käänneltäväksi. Meidät otti vastaan reipasotteinen neurologi Sigitas Cizinauskas, joka kävi edelliset röntgen- ja magneettikuvat sekä tähden itsensä läpi. En tiedä, mitä olimme odottaneet, mutta emme ainakaan näin tiukkaa kurvia... lääkäri totesi, että koira on kuvattava uudestaan, ja ryntäsi hakemaan tainnutuspiikin. Edellisten kuvien reunalla, selkärangan loppupäässä, näkyi nimittäin jotakin, mistä oli saatava selko. Ja taas kerran Sinna nukutettiin. (Syliin sammahtava koira tuntui siinä vaiheessa harvinaisen raskaalta.)
Jäimme odottelemaan tuloksia kauhunsekaisella jännityksellä. Cizinauskas istutti meidät tuoleihin tietokoneen näytön äärelle ja selvitti Sinnan selkärangan suoria ja mutkia pitkään ja hartaasti. Tunnistimme aiemmista kuvista tutun, pikkuruisen, piikinnäköisen välilevytyrän. Olisiko se jopa pienentynyt levon aikana? Eskelisen diagnosoima välilevytyrä jäi kuitenkin sivulöydökseksi, eikä se todennäköisesti vaivaa koiraa, ei ainakaan enää. Sen sijaan häntäpäästä löytyi niinkin kansankieliseltä kuulostava vaiva kuin osteochondritis dissecansin aiheuttama selkäydinkanavan ahtauma L7–S1**. Suomeksi asia hahmottui suunnilleen niin, että selkäydinkanavassa on kasvuhäiriön seurauksena irrallinen / ylimääräinen (?) luunpala, joka on blokannut välilevyn normaalin toiminnan ja näin aiheuttanut sen rappeutumisen, ja tästä kaikesta seuraa kipua. Tämä ylimääräinen osa oli helppo havaita jopa maallikon silmin, niin suuri se oli, ja se oli aivan selvästi vasemmalla puolella.
Diagnoosi, siinä määrin kuin sen ymmärsimme, oli erittäinkin järkeenkäypä. Sinnan liikehdintää seurailemalla ja maalaisjärjellä tulkittuna tilanne on vaikuttanut alusta asti siltä, että kipu on alaselässä ja toispuoleista. Kaikkein huojentavinta oli kuitenkin lääkärin ehdottama hoito. Ongelma on mahdollista poistaa leikkauksella, ja jos kaikki menee hyvin, raitapaitainen viinerpulla paranee selkävaivastaan kokonaan. Lisää tiukkoja käänteitä! Diagnoosi kuultiin tiistaiaamuna, ja leikkausaika järjestyi saman viikon torstaille.
Niinpä Sinna vietiin torstaiaamuna takaisin Aistiin, ja työpäivän päätteeksi haimme potilaan kotiin. Luoksemme harhaili tokkurainen, huojuvajalkainen olento, jonka selässä oli suuren, kaljun läntin* keskellä muhkea vetoketju ja kyljessä kipulaastari – mutta joka jaksoi kuitenkin kävellä itse ja jopa heiluttaa häntäänsä. Koiran selviytymiskyky on kyllä ällistyttävä. Vaikea kuvitella, että ihminen olisi kävelykunnossa vain pari tuntia noin ison leikkauksen jälkeen.
Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa; vielä muutama päivä sitten luulimme, ettei mitään ole tehtävissä, ja yhtäkkiä koko rumba pyörähtikin täysillä käyntiin. On pitänyt jännittää uutta diagnoosia, leikkausta ja sen jälkeistä toipumista. Mistä puheen ollen... tästä uhkaa tulla kaikkien aikojen pisin tapausselostus, joten taidan jatkaa toipilaan edesottamuksista vähän myöhemmin.
____
*) Olen monesti miettinyt, että onko raidallisen koiran iho raidallinen. Nyt tiedän: kyllä se on!
**) Diagnoosi on sanatarkka lainaus lääkärin papereista. Muu selostus on allekirjoittaneen omaa kuullun ymmärtämistä, ja pahoittelen, mikäli epätarkka esitys aiheuttaa eläinlääketiedevalveutuneille lukijoille kauhunväristyksiä.
Sinnan välilevytyrän hoidoksi määrättiin suunnilleen edellisen kirjoituksen aikoihin kipulääkekuuri ja pitkä lepo. Vapaana juoksemiset jäivät viime talvena vähiin (mitä nyt pientä spurttailua hotellin käytävillä eräänkin karkureissun seurauksena...), mutta onneksi Sinnan selkä kesti sentään jotakin liikuntaa: pääsimme vihdoinkin harjoittelemaan hiihtämistä. Lumilla liitely taisi olla sekä koiran että emännän mielestä aika hauskaa. Se, että muutimme loppuvuodesta vähän väljemmille kulmille ja pois kerrostalosta, ei ainakaan hidastanut talviurheilijain menoa.
Maaliskuun alussa koitti jännittävä hetki, nimittäin vapaus. Alun lyhyet jolkottelut vaihtuivat pidempiin, ja lopulta uskalsimme pitää tyttöjä yhtä aikaa vapaana. Ja voi sitä vauhdin hurmaa! Itku meinasi tulla, kun Sinna pääsi vihdoin pinkomaan pitkin peltoja, täynnä elämäniloa. Koko koira tuntui muuttuvan ihan toiseksi noina viikkoina. Sinnalla on taipumusta vajota jonkinlaiselle säästöliekille pimeimmän talven ajaksi, ja tänä vuonna talviuni vaikutti vieläkin syvemmältä, varmaankin juuri liikuntatauon takia.
Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Selkä jäykistyi ja kipeytyi taas, joten varasimme jälleen ajan selkää aiemminkin hoitaneelle Esa Eskeliselle Apexiin. Lääkärin mielipide oli selvä: kipuilun syynä on mitä todennäköisimmin vanha vaiva, keskiselän välilevytyrä, eikä sitä kannata oireiden vähäisyyden takia leikata. Sinnallahan ei ole missään vaiheessa ollut esimerkiksi halvausoireita. No, onneksi ei, mutta jos vinttikoira ei voi juosta, niin ovatko oireet oikeasti vähäisiä? Eskelinen ymmärsi pointin, ja kehotti kysymään toista mielipidettä Eläinsairaala Aistista.
Tuomion jälkeiset tunnelmat olivat harvinaisen sekavat. Onko koira todellakin liian terve, jotta sitä kannattaisi leikata, mutta liian sairas, jotta se voisi elää elämisen arvoista elämää? Pitäisikö meidän olla tyytyväisiä siihen, että se voi kävellä, remmilenkkeillä, leikkiä koirakavereiden kanssa ja viettää muutenkin koiramaista elämää, vai tehdä se raskain valinta, johon olemme vinttikoiran ottaessamme sitoutuneet?
Toiveet paranemisesta eivät tainneet olla kovin korkealla Eskelisen ehdottoman kannan jäljiltä, mutta tuollaisessa tilanteessa on valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten varasimme Sinnalle ajan Eskelisen suosittelemaan Eläinsairaala Aistiin. Kyöräsimme Sinnan taas kerran aamuvarhaisella autoon, taas kerran johonkin vieraaseen paikkaan sörkittäväksi, väänneltäväksi ja käänneltäväksi. Meidät otti vastaan reipasotteinen neurologi Sigitas Cizinauskas, joka kävi edelliset röntgen- ja magneettikuvat sekä tähden itsensä läpi. En tiedä, mitä olimme odottaneet, mutta emme ainakaan näin tiukkaa kurvia... lääkäri totesi, että koira on kuvattava uudestaan, ja ryntäsi hakemaan tainnutuspiikin. Edellisten kuvien reunalla, selkärangan loppupäässä, näkyi nimittäin jotakin, mistä oli saatava selko. Ja taas kerran Sinna nukutettiin. (Syliin sammahtava koira tuntui siinä vaiheessa harvinaisen raskaalta.)
Jäimme odottelemaan tuloksia kauhunsekaisella jännityksellä. Cizinauskas istutti meidät tuoleihin tietokoneen näytön äärelle ja selvitti Sinnan selkärangan suoria ja mutkia pitkään ja hartaasti. Tunnistimme aiemmista kuvista tutun, pikkuruisen, piikinnäköisen välilevytyrän. Olisiko se jopa pienentynyt levon aikana? Eskelisen diagnosoima välilevytyrä jäi kuitenkin sivulöydökseksi, eikä se todennäköisesti vaivaa koiraa, ei ainakaan enää. Sen sijaan häntäpäästä löytyi niinkin kansankieliseltä kuulostava vaiva kuin osteochondritis dissecansin aiheuttama selkäydinkanavan ahtauma L7–S1**. Suomeksi asia hahmottui suunnilleen niin, että selkäydinkanavassa on kasvuhäiriön seurauksena irrallinen / ylimääräinen (?) luunpala, joka on blokannut välilevyn normaalin toiminnan ja näin aiheuttanut sen rappeutumisen, ja tästä kaikesta seuraa kipua. Tämä ylimääräinen osa oli helppo havaita jopa maallikon silmin, niin suuri se oli, ja se oli aivan selvästi vasemmalla puolella.
Diagnoosi, siinä määrin kuin sen ymmärsimme, oli erittäinkin järkeenkäypä. Sinnan liikehdintää seurailemalla ja maalaisjärjellä tulkittuna tilanne on vaikuttanut alusta asti siltä, että kipu on alaselässä ja toispuoleista. Kaikkein huojentavinta oli kuitenkin lääkärin ehdottama hoito. Ongelma on mahdollista poistaa leikkauksella, ja jos kaikki menee hyvin, raitapaitainen viinerpulla paranee selkävaivastaan kokonaan. Lisää tiukkoja käänteitä! Diagnoosi kuultiin tiistaiaamuna, ja leikkausaika järjestyi saman viikon torstaille.
Niinpä Sinna vietiin torstaiaamuna takaisin Aistiin, ja työpäivän päätteeksi haimme potilaan kotiin. Luoksemme harhaili tokkurainen, huojuvajalkainen olento, jonka selässä oli suuren, kaljun läntin* keskellä muhkea vetoketju ja kyljessä kipulaastari – mutta joka jaksoi kuitenkin kävellä itse ja jopa heiluttaa häntäänsä. Koiran selviytymiskyky on kyllä ällistyttävä. Vaikea kuvitella, että ihminen olisi kävelykunnossa vain pari tuntia noin ison leikkauksen jälkeen.
Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa; vielä muutama päivä sitten luulimme, ettei mitään ole tehtävissä, ja yhtäkkiä koko rumba pyörähtikin täysillä käyntiin. On pitänyt jännittää uutta diagnoosia, leikkausta ja sen jälkeistä toipumista. Mistä puheen ollen... tästä uhkaa tulla kaikkien aikojen pisin tapausselostus, joten taidan jatkaa toipilaan edesottamuksista vähän myöhemmin.
____
*) Olen monesti miettinyt, että onko raidallisen koiran iho raidallinen. Nyt tiedän: kyllä se on!
**) Diagnoosi on sanatarkka lainaus lääkärin papereista. Muu selostus on allekirjoittaneen omaa kuullun ymmärtämistä, ja pahoittelen, mikäli epätarkka esitys aiheuttaa eläinlääketiedevalveutuneille lukijoille kauhunväristyksiä.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Kisat kasassa
Pitkä tauko kirjoittamisessa, mutta niin on ollut kisaamisessakin. Otsikkon mukaisesti kisat oli tältä kaudelta kasassa jo elokuulla, toivottavasti Sinnan kohdalla ei lopullisesti.
Esterin osalta kausi on mennyt ratajuoksun alkeita opetellessa. Tyttö juoksi koejuoksut puhtaasti läpi, mutta sen jälkeen alkoikin sitten sähläys. Rättileikkien rakkaudesta huolimatta on pienelle juoksijalle vielä ollut ylivoimaisen ihanaa se, että radalla juoksee myös kavereita... Fokus ei pysy siellä missä pitäisi, siis vieheessä, vaan kaverit kiinnostaa enemmän. Ongelmahan tämä ei ole, mikäli kaverit ovat ihan eritahtisia, juoksevat edellä tai jäljessä, mutta samaa tahtia juostessa Esterin pää alkaa kääntyillä. Mitään vilkuilua kummempaa ei noissa treenijuoksuissa ole onneksi sattunut, mutta päätimme olla riskeeraamatta ja peruimme jo sovitut kisat ja keskitymme vielä ensi kaudelle saakka siihen aikuiseksi kasvamiseen.
Sinnan osalta kauden alku oli erittäin hyvä. Tyttö painoi sellaista haipakkaa, että oma ennätyskin juostiin kumoon. Kesä-heinäkuisen kisatauon aikana otimme kuitenkin takapakkia, eikä juoksu sen jälkeen oikein kulkenut. Ensimmäistä kertaa koskaan Sinnalla alkoi mennä päivän toinen juoksu ensimmäistä hitaammin. Jälkiviisaana voidaan todeta myös, ettei toiseen juoksuun ollut enää samanlaista paloa, kuin tytöllä yleensä on tavannut olla. Viimeinen niitti tuli sitten HVK-Cupissa, jossa Sinna putosi finaalista ja jäähdyttelylenkillä alkoi kävellä oudosti. Eläinlääkärin tarkastaessa tilanteen, ei Sinna antanut koukistaa toista takajalkaa juuri lainkaan. Meidät ohjattiin kääntymään ortopedin puoleen mahdollisen polvivamman takia.
Sydän syrjällään soittelimme parhaiksi kehutuille ortopedeille, vain kuullaksemme, että jonot ovat viikkoja pitkät... Sitten kuitenkin tärppäsi ja Apexin Esa Eskelinen lupautui joustamaan aikataulussaan niin, että pääsimme aikaisin aamusta vastaanotolle. Tutkimuksissa Sinna ei aristanut enää jalkaansa, mutta selkä ei kestänyt lainkaan taivuttamista notkolle. Röntgenkuvissa näkyi pientä muutosta lannerangan nikamavälissä ja hoito-ohjeiksi saimme kipulääkkeitä ja pari kuukautta lepoa - tarkempaa diagnoosia varten tarvittaisiin magneettikuvaus.
Pari viikkoa sitten kokeilimme varovasti päästää Sinnaa taas jolkottelemaan vapaana, mutta pari spurttia riitti siihen, että selkä kipeytyi silminnähden. Soittelimme siis Eskeliselle ja saimme ajan magneettikuvaukseen, jossa kävimme viime viikolla. Sinnan selkä oli kuvauksen jäljiltä selkeästi kipeä, mutta rauhoittui taas muutamassa päivässä. Lääkäri oli itse viime viikon lomalla, joten varsinaiset tulokset saimme vasta tänään.
Diagnoosiksi saimme lopulta välilevyn pullistuman, ts. välilevytyrän. Ongelmakohta ei ole siinä, mitä röntgenin perusteella epäiltiin, vaan hieman edempänä, kahden viimeisen rintanikaman välissä. Sinnan lepo siis jatkuu aina maaliskuulle saakka, jonka jälkeen saamme pikkuhiljaa alkaa taas kokeilla selän kestävyyttä myös vapaana juosten. Pitkä talvi siis edessä. Kaikki termit eivät varmaan jääneet puhelimessa mieleen oikein, toivottavasti en siis höpise ihan omiani. Käsittääkseni toiveissa kuitenkin olisi, että välilevyä suojaavan vyötteen repeämä arpeutuu levossa itsestään ja vaiva paranee. Mikäli näin ei käy, tai arpeutumisen yhteydessä joku hermo jää huonoon asentoon ja aiheuttaa kipua, on seuraava askel todennäköisesti leikkaushoito.
Esterin kanssa odottelemme siis ensi kevään haasteita, toivottavasti aivot tulevat jälkitoimituksena talven aikana. Sinnan tulevaisuus on näillä näkymin aika auki. Ensi kesänä ei välttämättä päästä radalle, voi myös olla ettei tuosta kisakoiraa tule enää lainkaan. Muulla ei kuitenkaan ole väliä, kuin sillä, että tyttö saisi viettää normaalia vinttarielämää vapaana juosten. Pitäkää meille peukkuja!
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Kymenlaakson maastoissa
Eilen paahduttiin joukolla Iitissä. Kuumuuden vuoksi jätettiin finaalikierros juoksematta ja koiroot laitettiin järjestykseen vain alkuerän tuloksilla.
Sinnan kohdalle osui arpaonni viimeisenä, joten tyttö sai pinkoa paritta. Odotus oli tuskallista viilentämisen ja lämmittämisen sekoitelmaa, kunnes pääsimme päivän viimeisenä lähtemään.
Sinna veti kuumuudesta huolimatta hienon juoksun ja sai tuomareilta yhteensä 248 pistettä, mikä riitti tällä kertaa toiseen sijaan ja kolmanteen maastosertiin! Jee! Kova mimmi, täytyy myöntää: kolmet kisat, kolme sertiä... Tästä on hyvä jatkaa!
Ero voittajaan oli 11 pistettä, onneksi ei sen vähempää, muuten olisi saattanut jäädä kismittämään soolojuoksun mahdollinen pistevaikutus.
Sinnan kohdalle osui arpaonni viimeisenä, joten tyttö sai pinkoa paritta. Odotus oli tuskallista viilentämisen ja lämmittämisen sekoitelmaa, kunnes pääsimme päivän viimeisenä lähtemään.
Sinna veti kuumuudesta huolimatta hienon juoksun ja sai tuomareilta yhteensä 248 pistettä, mikä riitti tällä kertaa toiseen sijaan ja kolmanteen maastosertiin! Jee! Kova mimmi, täytyy myöntää: kolmet kisat, kolme sertiä... Tästä on hyvä jatkaa!
Ero voittajaan oli 11 pistettä, onneksi ei sen vähempää, muuten olisi saattanut jäädä kismittämään soolojuoksun mahdollinen pistevaikutus.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Tähtisprintteri 2011 -kisat
Viime viikonloppuna oltiin Helsingin Tuomarinkartanolla kisaamassa Tähtisprintteri 2011-tittelistä. Kisa on siis 280m matkalla juostava erikoiskilpailu alkuerineen ja finaaleineen.
Ylikorkeita narttuja oli kisaan ilmoitettu 8 kpl, mutta kaksi oli jäänyt pois, joten kisaamassa lopulta 6 koiraa. Tämä varmisti sen, ettei toista alkuerää Sinnan sarjassa juostu.
Sään puolesta oli luvattu sadetta, mutta alkuerät päästiin juoksemaan auringonpaisteessa. Sinna juoksi omassa alkuerässään toisena kahdesta koirasta maaliin, tehden oman ennätyksensä 18,62s. Lähdimme siis finaaleihin viidentenä ja päivän saldoon erittäin tyytyväisinä. Oman ennätysten rikkominen oli tämän kesän tavoite ja oli mahtavaa, että se kävi jo näin alkukaudesta!
Finaali juostiin vesisateessa. Kuuden koiran lähdössä Sinna joutui hieman hakemaan paikkaa, joka löytyikin jo takasuoralla neljänneltä sijalta. Sinna pystyi pitämään paikkansa maaliin saakka ja pitkän odottelun jälkeen saimme ajat: 18,49s! Siis oman ennätyksen parannus toiseen kertaan samana päivänä! :)
Ihana kisapäivä kaikenkaikkiaan ja treenarit olivat tyytyväiset paitsi koiraansa, myös lämmittelyrutiinien onnistuneeseen säätämiseen siten, että Sinnalla oli paremmat mahdollisuudet juosta hyviä aikoja! Tätä lisää! :)
Sinnan veli Remu juoksi mahtavasti omassa sarjassaan voittoon, jo toista vuotta peräkkäin. Myös muut kisoihin osallistuneet sisarukset tekivät hienoja suorituksia, pikkuinen Viimakin sai jälleen yhden käyttövalioajan! :)
Ja hei! Sinna muuten valioitui muutama viikko aiemmin Hyvinkäällä Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoissa. Virallisesti valion arvoa ei ole vielä Kennelliitolta haettu, mutta se on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen laiskuutta. :D
Ylikorkeita narttuja oli kisaan ilmoitettu 8 kpl, mutta kaksi oli jäänyt pois, joten kisaamassa lopulta 6 koiraa. Tämä varmisti sen, ettei toista alkuerää Sinnan sarjassa juostu.
Sään puolesta oli luvattu sadetta, mutta alkuerät päästiin juoksemaan auringonpaisteessa. Sinna juoksi omassa alkuerässään toisena kahdesta koirasta maaliin, tehden oman ennätyksensä 18,62s. Lähdimme siis finaaleihin viidentenä ja päivän saldoon erittäin tyytyväisinä. Oman ennätysten rikkominen oli tämän kesän tavoite ja oli mahtavaa, että se kävi jo näin alkukaudesta!
Finaali juostiin vesisateessa. Kuuden koiran lähdössä Sinna joutui hieman hakemaan paikkaa, joka löytyikin jo takasuoralla neljänneltä sijalta. Sinna pystyi pitämään paikkansa maaliin saakka ja pitkän odottelun jälkeen saimme ajat: 18,49s! Siis oman ennätyksen parannus toiseen kertaan samana päivänä! :)
Ihana kisapäivä kaikenkaikkiaan ja treenarit olivat tyytyväiset paitsi koiraansa, myös lämmittelyrutiinien onnistuneeseen säätämiseen siten, että Sinnalla oli paremmat mahdollisuudet juosta hyviä aikoja! Tätä lisää! :)
Sinnan veli Remu juoksi mahtavasti omassa sarjassaan voittoon, jo toista vuotta peräkkäin. Myös muut kisoihin osallistuneet sisarukset tekivät hienoja suorituksia, pikkuinen Viimakin sai jälleen yhden käyttövalioajan! :)
Ja hei! Sinna muuten valioitui muutama viikko aiemmin Hyvinkäällä Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoissa. Virallisesti valion arvoa ei ole vielä Kennelliitolta haettu, mutta se on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen laiskuutta. :D
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Kisakauden avaus
Hyisessä säässä alkoi tämä kisakausi. Sinnan piti aloittaa kausi itseasiassa jo viikko sitten Jyväskylässä maastoderbyissä, mutta jarrunappulahaaveri esti aikeet. Tänään siis suuntasimme Whippet-Harrastajien ratamestaruuskisoihin.
Jarrunappulavaivat ja Esterin alkanut kiima laittoivat harjoitusaikataulut uusiksi, eikä Sinna ole vielä niin hyvässä kunnossa, kuin toivoimme. Alkuerän vauhti 24,15 (350m) ei ihan riittänyt A-finaaliin, emmekä halunneet kolmen startin päivää, joten Sinna sai tyytyä B-finaalin. Jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliinsä Sinna pinkaisi taas toisen juoksun ensimmäistä nopeammin ja voitti lähtönsä ajalla 23,93.
Parantamisen varaa siis tälle kaudelle vielä löytyy! Vaikka varsinaiset palkinnot menivätkin sivusuun, täyttyivät päivän odotukset: Sinnan ajat riittivät sertiin, eli tytöstä tuli käyttövalio!
Vähän harmitti ettei tätä saavutusta palkintojenjaossa huomioitu, meille ensimmäisen koiran käyttövalioituminen on kuitenkin iso ja odotettu saavutus. Tahallisesta unohduksesta ei varmaankaan ollut kyse ja reklamaation jälkeen luvattiin KVA-ruusuke toimittaa postilla ihan kotiovelle saakka! :)
Kiitureilta saimme kisakauden alun kunniaksi nimikoidun manttelin, joka sopii Sinnalle täydellisesti (huomatkaa majesteetilliset värit!).
Kotijoukkoihin jäänyt Ester sai myös tuliaisiksi uuden sadetakin edellisen jäätyä auttamattomasti pieneksi....
Kaiken kaikkiaan oikein hyvä päivä, suurkiitos vielä Esterin seuraneidille!
Jarrunappulavaivat ja Esterin alkanut kiima laittoivat harjoitusaikataulut uusiksi, eikä Sinna ole vielä niin hyvässä kunnossa, kuin toivoimme. Alkuerän vauhti 24,15 (350m) ei ihan riittänyt A-finaaliin, emmekä halunneet kolmen startin päivää, joten Sinna sai tyytyä B-finaalin. Jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliinsä Sinna pinkaisi taas toisen juoksun ensimmäistä nopeammin ja voitti lähtönsä ajalla 23,93.
Parantamisen varaa siis tälle kaudelle vielä löytyy! Vaikka varsinaiset palkinnot menivätkin sivusuun, täyttyivät päivän odotukset: Sinnan ajat riittivät sertiin, eli tytöstä tuli käyttövalio!
Vähän harmitti ettei tätä saavutusta palkintojenjaossa huomioitu, meille ensimmäisen koiran käyttövalioituminen on kuitenkin iso ja odotettu saavutus. Tahallisesta unohduksesta ei varmaankaan ollut kyse ja reklamaation jälkeen luvattiin KVA-ruusuke toimittaa postilla ihan kotiovelle saakka! :)
Kiitureilta saimme kisakauden alun kunniaksi nimikoidun manttelin, joka sopii Sinnalle täydellisesti (huomatkaa majesteetilliset värit!).
Kotijoukkoihin jäänyt Ester sai myös tuliaisiksi uuden sadetakin edellisen jäätyä auttamattomasti pieneksi....
Kaiken kaikkiaan oikein hyvä päivä, suurkiitos vielä Esterin seuraneidille!
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
I hate my life
Tai siltä tuo ilme ainakin näyttää...
Treenikauden ohella olemme siis avanneet myös punkkikauden. Ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) punkin poimin pikkurakista tänään. Koppakuuri on siis seurausta punkkilitkuista, jotka saavat nyt rauhassa imeytyä.
Treenikauden ohella olemme siis avanneet myös punkkikauden. Ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) punkin poimin pikkurakista tänään. Koppakuuri on siis seurausta punkkilitkuista, jotka saavat nyt rauhassa imeytyä.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Luu
Tapahtui eräänä sunnuntaina:
Ester: Mmm... luu...
Sinna: Siis tsiikaago toi kakara mun luuta?
Ester: Mä mitään kattonu...
Sinna: Tää on mun. Sä söit jo omas.
Ester: No mut josset sä aio syödä sitä, ni...
Sinna: No en tietenkään syö, se on pahaa! Mä vaan pidän sitä suussa, jotta kukaan muukaan ei saa sitä.
Ester: Fine. I give up.
Ester: Mmm... luu...
Sinna: Siis tsiikaago toi kakara mun luuta?
Ester: Mä mitään kattonu...
Sinna: Tää on mun. Sä söit jo omas.
Ester: No mut josset sä aio syödä sitä, ni...
Sinna: No en tietenkään syö, se on pahaa! Mä vaan pidän sitä suussa, jotta kukaan muukaan ei saa sitä.
Ester: Fine. I give up.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Lakananvaihtopäivä
Alamme herätä kevääseen pitkästä talvihorroksesta. Lakananvaihtoa varten koirat hätistettiin pois sängystä. Vanhempi suippokuono vetäytyi loukkaantuneena kerälle seuraavaksi parhaaseen paikkaan - likaisten lakanoiden kasaan.
Onneksi kurjuutta ei kestänyt pitkään, vaan unia sai jo pian jatkaa "ihan omassa sängyssä", puhtaisiin lakanoihin kietoutuneena.
Onneksi kurjuutta ei kestänyt pitkään, vaan unia sai jo pian jatkaa "ihan omassa sängyssä", puhtaisiin lakanoihin kietoutuneena.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Maastomestari!
Pohdiskelin Sinnan ensimmäisten maastokisojen jälkeen, että jos se tuli ekoissa kisoissa toiseksi, niin eikö sitten tokissa kisoissa pitäisi tulla ensimmäiseksi... Sinna ei tainnut tajuta, että vitsailin. :)
Eilen siis juostiin Tuomarinkartanolla HVK:n maastomestaruuskisat. Alkuerässä Sinnan pariksi arvottiin Wiles Aureliasfunfair. Kumpikin huusi lähtöpaikalla niin, että hyvä kun kuulin lähettäjän irti-käskyä. Sinna ruopaisi mullat meikäläisen naamalle ja painoi matkaan. Kaverin oikoessa Sinna pysyi melko hyvin uralla ja kuittasi hienon juoksun vielä tappamalla viehettä.
Jännityksellä odotimme alkuerien tuloksia ja kyllähän sitä oltiin hirvittävän ylpeitä, kun saatiin tietää, että Sinna lähtee finaaleihin ykköspaikalta 254 pisteellä, whippetien kaikkien alkuerien toiseksi parhailla pisteillä!
Myös finaalin tyttö veti tasaisen varmasti kotiin, tällä kertaa ei meinannut antaa viehettä palauttajalle lainkaan, vaan roikkui kaksin käpälin siinä kiinni, kun ei juoksukopan raoista onnistunut sitä hampaisiinsa saamaan.
Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen alkoi palkintojenjako. Ratakisoissa on helppoa, kun tietää jo heti lähdön jälkeen kuinka kävi, mutta maastoissa täytyy odotella aivan hirrrrvittävän pitkään, että kuulee millaisia pisteitä tuomarit ovat antaneet. Tällä kertaa odotus kuitenkin palkittiin mittavin pystein: yhdellä järkyttävän suurella kiertopalkinnolla, sertipokaalilla ja HVK-maastomestaripokaalilla. Sinna sai myös vallan hienon manttelin, jonka kuvaaminen jäi eilen väsymyksen voittaessa toiseksi. Pitää yrittää napsia siitä kuvia jonain kauniina päivänä. :)
Sinnan finaalijuoksu toi pisteitä 260, joten yhteispisteiksi saatiin 514, päivän toiseksi parhaat pisteet. Edelle ylsi vain Oochigea's Icepower, joka kilpaili YK-urosten sarjassa. Ilmeisesti raidallisuus on valttia!
Lisää upeita kuvia Sinnan ja muiden maastoilijoiden juoksusta löytyy kennel MaXwinin galleriasta: http://maxwin.1g.fi/
Onnea kaikille maastoissa menestyneille, ja oljenkorteen jalkansa teloneelle Myy-paralle pikaista toipumista!
maanantai 23. elokuuta 2010
Sinna 2v!
Onnea maailman ihanimmalle raitamaakarille!! :) Syntymäpäiviä vietettiin jo eilen kera Esterin ja vierailevan tähden Lunan. Kuvia kesteistä on kamerassa, esittelemme niitä jossain vaiheessa.
Tänään Sinna sai lahjaksi hammashoidon... Ehkä paras lahja ikinä! Esterin rokotusten yhteydessä oli kätevä hoitaa vanhemman neidin hampaat kuntoon: vähän oli hammaskiveä, mutta ei mitään sen suurempaa. Esterin hammasharja on ostoslistalla, molemmat koirat saavat vast'edes "nauttia" säännöllisestä hammashuollosta. Harjailun lisäksi pakkaseen on hankittu kasa luita omatoimiseen hammaspuhdistukseen. :)
Tänään Sinna sai lahjaksi hammashoidon... Ehkä paras lahja ikinä! Esterin rokotusten yhteydessä oli kätevä hoitaa vanhemman neidin hampaat kuntoon: vähän oli hammaskiveä, mutta ei mitään sen suurempaa. Esterin hammasharja on ostoslistalla, molemmat koirat saavat vast'edes "nauttia" säännöllisestä hammashuollosta. Harjailun lisäksi pakkaseen on hankittu kasa luita omatoimiseen hammaspuhdistukseen. :)
torstai 5. elokuuta 2010
My First Maastokisat!
Sinna on alkukaudesta keskittynyt yksinomaan ratakisailuun, vaikka emännistöllä onkin ollut orastava kiinnostus maastokisoja kohtaan. Päätimme, että jostainhan se on aloitettava ja ilmoittauduimme Tampereen lähellä järjestettyihin kansainvälisiin maastokilpailuihin.
Unirytmin kääntö lomien jäljiltä ei ollut ihan kohdillaan, joten kellon soidessa 04:25 oli takana vain reippaat nelisen tuntia unta, mutta kun on kerran päätetty, niin mehän lähdetään. Onneksi keli oli hyvä ja aurinkokin alkoi lähdön aikaan sarastaa, joten matka Vesijärvelle sujui joutuisasti, allekirjoittaneen aikataulutuskailuista huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. :)
Uusi veräjä toimi ääriolosuhteissa loistavasti!
Sinnan lähdöksi arvottiin numero 11, ensimmäinen whippetlähdöistä. Hieman jännitti laittaa tyttöä matkaan, kun isompien rotujen lähtöjä katsellessa näkyi pari kaatumista ja viehehukkaa tiukkojen kurvien tähden. Whippeteille rata oli haastava, pelto ei ollut erityisen tasainen, yhdessä kohdassa oli suuri ja liukas lantakasa ja vieheuran molemmilla puolin pitkähköä heinikkoa - uralta ulos ajautuminen kostautuisi rankasti. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta luotin koiraan sen verran, että lähetin tytön matkaan. Viehevietti tuolla on sen verran kova, että siitä ei ainakaan jäisi päivän suoritukset kiinni.
Sinna punaisessa manttelissa.
Sinna sai tosi hyvän lähdön ja ryntäsi parista ensimmäisenä matkaan. Radalla oli heti alkuun muutama tiukka mutka ja vieheen viilettäessä takaisin lähtöpaikkaa (ja meitä lähettäjiä) kohti Sinna veti yhden mutkan suoraksi ajaen heinikkoon ja heittäen komean kuperkeikan. Tällistä selvittyään typy nousi pystyyn ja katseli hetken ympärilleen, ehdin jo pelätä, että se juoksee minun luokseni, sillä olin tässä vaiheessa paljon lähempänä, kuin kaveri ja viehe, mutta niin tuo vaan huomasi missä viehe meni ja ampaisi perään. Loppumatkan Sinna pysyi hyvin uralla ja sai kaatumisesta huolimatta välimatkaa pienennettyä koko radan ajan, tullen maaliin vain hetken pariaan myöhemmin. Jäimme odottelemaan pisteitä.
Maastokisoissa pisteet julkaistaan vasta kun koko sarja on juostu, mutta ovelimmilla oli omat radiopuhelimet viritetty tuomarien taajuudelle, joten kuulimme pikkulinnuilta huhua, että Sinnan pisteiksi tuli alkuerästä 228 - kaatumisesta huolimatta muutama piste paria enemmän. Kisoissa on siis kolme tuomaria, joilla on jokaisella 100 pistettä jaossa, 20 kustakin viidestä osa-alueesta (nopeus, innokkuus, älykkyys, ketteryys, kestävyys), joten maksimipisteet ovat 300. Alkuerän ja finaalin pisteet lasketaan yhteen ja parhaan pistemäärän saanut koira voittaa kisan - yksinkertaista. Meillä ei ollut vaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen pistemäärä tuo oli, hyvä vai keskinkertainen, huono se tuskin ainakaan oli. :)
Seuraavia whippetlähtöjä katsellessa alkoi kilpailuttajien sydäntä vähän kylmätä: lähes joka lähdössä toinen tai molemmat koirista kaatuivat heinikossa heittäen pahannäköisiä voltteja - yksi lähti jopa suoraan ensiapuun ranteen murruttua... Päätös finaalissa juoksuttamisesta ei ollut helppo ja hetken aikaa oltiinkin jo keräilemässä kamppeita ja lähdössä kesken päivän kotiin. Whippetlähtöjen loppupäässä koirat alkoivat pysyä paremmin pystyssä (liekö aamukaste haihtunut päivän mittaan?) ja kun kuulin, että rata käännetään finaalia varten toiseen suuntaan, päätin, että laitetaan Sinna kokeilemaan onneaan. Radan kääntö oli ehkä merkittävin tekijä, sillä näin päin käännettynä radan alkuun tuli loivempia mutkia ja selkeämpää ajolinjaa ja pahat mutkat osuivat vasta loppuun, kun vauhti on jo vähän hidastunut. Kieltämättä myös Sinnan sijoitus kolmantena alkuerien jälkeen kannusti katsomaan mihin tytöstä oikein on.
Jäimme odottelemaan finaaleja, odotus kesti suunnilleen ikuisuuden. Kisat järjestettiin Vattulan kotieläintilalla, joten ihmeteltävää onneksi riitti. Ester tutustui väliajalla heinäpeltoon, sekä tukkalehmiin. Pikkutyttö oli hirvittävä urhea kisamatkailija, vaikka taisikin kuluttaa kaiken energiansa ensimmäisten tuntien aikana ja kulutti loput nukkumiseen.
Ester piehtaroi.
Tukkalehmät - uhka vai mahdollisuus?
Finaaleissa juoksimme taas lähdössä 11, punaisella manttelilla. Kuten arvelinkin, Sinna selvitti radan alkuosan varsin mallikkaasti. Lopun mutkat jännittivät näin sivustakatsojana aivan vietävästi. Takakurvissa ollut lantakasa sai parin menettämään rytminsä (olisiko jopa heittänyt kuperkeikkaa?) ja Sinnan huvittavaan lantapyllyliirtoon, onneksi tyttö pysyi kuitenkin pystyssä. Sitten viimeisen kurvin kautta maaliin... ja niin viimeisessä kurvissa taas nurin. Vieheelle tyttö kuitenkin vielä hyökkäsi innokkaasti, joten hyvät pisteet oli luvassa. Lälläreistä poimittu tieto kertoi, että pisteiksi tuli 230, yhteispistemääräksi näin ollen 458, siihen mennessä sarjan toisiksi parhaat pisteet! Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi pari – edellisen kierroksen kaksi parasta pistettä saanutta koiraa... Jännitti kyllä katsoa. Reino ja parinsa ampaisivat hyvin matkaan, mutta ensimmäisen peltopuoliskon jälkeen tapahtui jotain kummaa: pojat hukkasivat vieheen totaalisesti! Hetken ihmettelyn jälkeen matka kuitenkin jatkui, eikä meidän jännitys ainakaan lientynyt!
Me lähdettiin Sinnan kanssa autolle juomaan ja Supi jäi kasvattajien kanssa vakoilemaan radioliikennettä. Juomatauon jälkeen suuntasimme jäähdyttelemään ja vastaan käveli itkua tuhertava vaimo, joten päättelin, että meni joko todella hyvin tai todella huonosti.... Ja niinhän tuo kertoi, että viehehukka rokotti johtoparin pisteitä sen verran, että Meidän Sinna, ensimmäistä kertaa maastokisoissa, tuli sarjansa toiseksi!
Loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen alkoi vihdoin palkintojenjako. Sinna ansaitsi suorituksellaan paitsi toisen sijan ja taas yhden rumahkon pystin (tosin salaa mä vähän pidin tästä, se oli kynttilänjalka ja tarpeeksi yksinkertainen mun makuun.), myös ensimmäisen maastosertinsä! Koira-parka joutui kestämään rankan päivän päätteeksi vielä nöyryytyksen hetket, kun kiinnitin sertiruusukkeen sen pantaan ja valokuvasin valokuvaamasta päästyäni... ;) Mun mielestäni se kyllä näyttää myös vähän ylpeältä saavutuksestaan!
Ps. Jos auto kolisee eri tavalla kuin ennen, kannattaa pysähtyä saman tien ihmettelemään mistä kolina lähtee, ei vasta kilometrin päässä. Sillä kun huomaa, että kolinan lähde oli upouusi pokaali (ja vieläpä niistä ensimmäinen, joka ei tarvitse hienosäätöä asfalttiporalla!), joka on unohtunut auton katolle, vain muistaakseen laskeneensa sen sinne yhdessä maastokirjojen kanssa – joita ei muuten enää näy – ja toteaa, että yhden auton levyistä hiekkatietä lienee turha edes yrittää ajaa kisojen jälkeen vastavirtaan, mutta päättää silti yrittää vain todetakseen, ettei se todellakaan kannattanut, peruuttaa sitten sen samaisen kilometrin pohtien samalla mistä ihmeestä ne maastokirjat enää ikinä löytyy... ja ... niin. No, silloin ymmärtää mistä vinttikoiraharrastuksesta todella on kyse: sulasta hulluudesta.
Unirytmin kääntö lomien jäljiltä ei ollut ihan kohdillaan, joten kellon soidessa 04:25 oli takana vain reippaat nelisen tuntia unta, mutta kun on kerran päätetty, niin mehän lähdetään. Onneksi keli oli hyvä ja aurinkokin alkoi lähdön aikaan sarastaa, joten matka Vesijärvelle sujui joutuisasti, allekirjoittaneen aikataulutuskailuista huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. :)
Uusi veräjä toimi ääriolosuhteissa loistavasti! Sinnan lähdöksi arvottiin numero 11, ensimmäinen whippetlähdöistä. Hieman jännitti laittaa tyttöä matkaan, kun isompien rotujen lähtöjä katsellessa näkyi pari kaatumista ja viehehukkaa tiukkojen kurvien tähden. Whippeteille rata oli haastava, pelto ei ollut erityisen tasainen, yhdessä kohdassa oli suuri ja liukas lantakasa ja vieheuran molemmilla puolin pitkähköä heinikkoa - uralta ulos ajautuminen kostautuisi rankasti. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta luotin koiraan sen verran, että lähetin tytön matkaan. Viehevietti tuolla on sen verran kova, että siitä ei ainakaan jäisi päivän suoritukset kiinni.
Sinna punaisessa manttelissa.Sinna sai tosi hyvän lähdön ja ryntäsi parista ensimmäisenä matkaan. Radalla oli heti alkuun muutama tiukka mutka ja vieheen viilettäessä takaisin lähtöpaikkaa (ja meitä lähettäjiä) kohti Sinna veti yhden mutkan suoraksi ajaen heinikkoon ja heittäen komean kuperkeikan. Tällistä selvittyään typy nousi pystyyn ja katseli hetken ympärilleen, ehdin jo pelätä, että se juoksee minun luokseni, sillä olin tässä vaiheessa paljon lähempänä, kuin kaveri ja viehe, mutta niin tuo vaan huomasi missä viehe meni ja ampaisi perään. Loppumatkan Sinna pysyi hyvin uralla ja sai kaatumisesta huolimatta välimatkaa pienennettyä koko radan ajan, tullen maaliin vain hetken pariaan myöhemmin. Jäimme odottelemaan pisteitä.
Maastokisoissa pisteet julkaistaan vasta kun koko sarja on juostu, mutta ovelimmilla oli omat radiopuhelimet viritetty tuomarien taajuudelle, joten kuulimme pikkulinnuilta huhua, että Sinnan pisteiksi tuli alkuerästä 228 - kaatumisesta huolimatta muutama piste paria enemmän. Kisoissa on siis kolme tuomaria, joilla on jokaisella 100 pistettä jaossa, 20 kustakin viidestä osa-alueesta (nopeus, innokkuus, älykkyys, ketteryys, kestävyys), joten maksimipisteet ovat 300. Alkuerän ja finaalin pisteet lasketaan yhteen ja parhaan pistemäärän saanut koira voittaa kisan - yksinkertaista. Meillä ei ollut vaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen pistemäärä tuo oli, hyvä vai keskinkertainen, huono se tuskin ainakaan oli. :)
Seuraavia whippetlähtöjä katsellessa alkoi kilpailuttajien sydäntä vähän kylmätä: lähes joka lähdössä toinen tai molemmat koirista kaatuivat heinikossa heittäen pahannäköisiä voltteja - yksi lähti jopa suoraan ensiapuun ranteen murruttua... Päätös finaalissa juoksuttamisesta ei ollut helppo ja hetken aikaa oltiinkin jo keräilemässä kamppeita ja lähdössä kesken päivän kotiin. Whippetlähtöjen loppupäässä koirat alkoivat pysyä paremmin pystyssä (liekö aamukaste haihtunut päivän mittaan?) ja kun kuulin, että rata käännetään finaalia varten toiseen suuntaan, päätin, että laitetaan Sinna kokeilemaan onneaan. Radan kääntö oli ehkä merkittävin tekijä, sillä näin päin käännettynä radan alkuun tuli loivempia mutkia ja selkeämpää ajolinjaa ja pahat mutkat osuivat vasta loppuun, kun vauhti on jo vähän hidastunut. Kieltämättä myös Sinnan sijoitus kolmantena alkuerien jälkeen kannusti katsomaan mihin tytöstä oikein on.
Jäimme odottelemaan finaaleja, odotus kesti suunnilleen ikuisuuden. Kisat järjestettiin Vattulan kotieläintilalla, joten ihmeteltävää onneksi riitti. Ester tutustui väliajalla heinäpeltoon, sekä tukkalehmiin. Pikkutyttö oli hirvittävä urhea kisamatkailija, vaikka taisikin kuluttaa kaiken energiansa ensimmäisten tuntien aikana ja kulutti loput nukkumiseen.
Ester piehtaroi.
Tukkalehmät - uhka vai mahdollisuus?Finaaleissa juoksimme taas lähdössä 11, punaisella manttelilla. Kuten arvelinkin, Sinna selvitti radan alkuosan varsin mallikkaasti. Lopun mutkat jännittivät näin sivustakatsojana aivan vietävästi. Takakurvissa ollut lantakasa sai parin menettämään rytminsä (olisiko jopa heittänyt kuperkeikkaa?) ja Sinnan huvittavaan lantapyllyliirtoon, onneksi tyttö pysyi kuitenkin pystyssä. Sitten viimeisen kurvin kautta maaliin... ja niin viimeisessä kurvissa taas nurin. Vieheelle tyttö kuitenkin vielä hyökkäsi innokkaasti, joten hyvät pisteet oli luvassa. Lälläreistä poimittu tieto kertoi, että pisteiksi tuli 230, yhteispistemääräksi näin ollen 458, siihen mennessä sarjan toisiksi parhaat pisteet! Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi pari – edellisen kierroksen kaksi parasta pistettä saanutta koiraa... Jännitti kyllä katsoa. Reino ja parinsa ampaisivat hyvin matkaan, mutta ensimmäisen peltopuoliskon jälkeen tapahtui jotain kummaa: pojat hukkasivat vieheen totaalisesti! Hetken ihmettelyn jälkeen matka kuitenkin jatkui, eikä meidän jännitys ainakaan lientynyt!
Me lähdettiin Sinnan kanssa autolle juomaan ja Supi jäi kasvattajien kanssa vakoilemaan radioliikennettä. Juomatauon jälkeen suuntasimme jäähdyttelemään ja vastaan käveli itkua tuhertava vaimo, joten päättelin, että meni joko todella hyvin tai todella huonosti.... Ja niinhän tuo kertoi, että viehehukka rokotti johtoparin pisteitä sen verran, että Meidän Sinna, ensimmäistä kertaa maastokisoissa, tuli sarjansa toiseksi!
Loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen alkoi vihdoin palkintojenjako. Sinna ansaitsi suorituksellaan paitsi toisen sijan ja taas yhden rumahkon pystin (tosin salaa mä vähän pidin tästä, se oli kynttilänjalka ja tarpeeksi yksinkertainen mun makuun.), myös ensimmäisen maastosertinsä! Koira-parka joutui kestämään rankan päivän päätteeksi vielä nöyryytyksen hetket, kun kiinnitin sertiruusukkeen sen pantaan ja valokuvasin valokuvaamasta päästyäni... ;) Mun mielestäni se kyllä näyttää myös vähän ylpeältä saavutuksestaan!
Ps. Jos auto kolisee eri tavalla kuin ennen, kannattaa pysähtyä saman tien ihmettelemään mistä kolina lähtee, ei vasta kilometrin päässä. Sillä kun huomaa, että kolinan lähde oli upouusi pokaali (ja vieläpä niistä ensimmäinen, joka ei tarvitse hienosäätöä asfalttiporalla!), joka on unohtunut auton katolle, vain muistaakseen laskeneensa sen sinne yhdessä maastokirjojen kanssa – joita ei muuten enää näy – ja toteaa, että yhden auton levyistä hiekkatietä lienee turha edes yrittää ajaa kisojen jälkeen vastavirtaan, mutta päättää silti yrittää vain todetakseen, ettei se todellakaan kannattanut, peruuttaa sitten sen samaisen kilometrin pohtien samalla mistä ihmeestä ne maastokirjat enää ikinä löytyy... ja ... niin. No, silloin ymmärtää mistä vinttikoiraharrastuksesta todella on kyse: sulasta hulluudesta.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Ässänä hihassa
Nyt on Esterin vuoro esittäytyä sanoin ja kuvin!
Ester, siis Macarenan Sirius, syntyi 17.5.2010 ja on kotoisin Macarenan kennelistä Mikkelistä. Pikkuriiviön äiti on Suomen kilparadoilla viilettävä Beschützer Ariel, isäpappa Track Lover van der Waterram asustaa kaukana Hollannissa.
Kävimme katsomassa pikkuista Esteriä muutamaan otteeseen ennen luovutuspäivää, ja tapasimme myös Tuomarinkartanon ja Hyvinkään radoilla: nuori neiti on saanut tutustua ratatunnelmaan jo useampaan kertaan. Hieno juttu, ja sama linja jatkuu, koska Ester reissaa mukanamme treeneissä ja kisoissa vähän niinkuin automaattisesti.
Vihdoin koitti se suuri päivä, kun haimme Esterin kotiin. Sinnan ensimmäiset automatkat olivat sen verran tuoreessa muistissa, että oletin pitkän kotimatkan olevan aivan hirveää taistelua, mutta Ester otti ja nukkui jaloissani melkein koko matkan. Välillä se istui ja katseli tarkkaavaisesti lähinnä uutta emäntäänsä. Uuden elämän alku sujui muutoinkin hyvin, ruoka maistui, samoin uni.
Jos mä nyt ihan vaan vähän ja vaivihkaa nostaisin tassua tähän sun penkille...?
Eniten jännitti tietysti se, että miten Sinna ottaa pikkusiskon vastaan. Alkuun melko jähmeästi, kuten odottaa saattaa, mutta nyt kun Ester on elellyt luonamme jo viikon, ovat siskosten välit lämmenneet huimasti. Sinna ei tosin taida tietää, että miten pieneen riiviöön pitäisi suhtautua: toisaalta kakaran kanssa leikkiminen on kamalan hauskaa, mutta toisaalta, eikö tässä pitäisi käyttäytyä laumassa yläpuolella olevan tavoin ja pitää pikkuinen järjestyksessä?
Hurjannäköistä leikkiä, mutta mitä muuta voi odottaa, kun pelikentällä on ihana, pehmeä ja (erityisesti mamman mielestä..............) jännittävää ääntä pitävä vinkulelu?!?
Kesällä reissataan myös muualla kuin kisoissa. Vietimme viikonlopun vanhempieni luona, ja Ester sopeutui siihenkin pyöritykseen varsin hyvin. Lauantaiksi olimme sopineet mökkireissun, ja kuinka ollakaan, juuri silloin tuli vastaan koko kesän ainoa kylmä ja myrskyinen päivä. Meistä kellään ei ollut viileän sään vaatteita mukana, mikä ei haitannut menoa koska äidin komeroista ja mökin aarrearkuista löytyi vaatetta jos jonkinlaista meille kaksijalkaisille, mutta entä pikkuinen reissulainen? Mihinkäs tämä takiton puetaan? Ei hätää, sillä tämä konsti oli käytössä jo Sinnan pentuaikoina: äidiltä jouti lämmikekäyttöön eräskin laastitahrainen huppari, jonka hihasta sai helposti taiottua – tadaa – tyylikkään ulkoiluvaatteen!
Ensin pitää sovittaa...
... ja eikun menoksi! Frisbeen voittokulku jatkuu.
Mökkireissulla oli kaikin puolin mukavaa ja lokoisaa. Pikkuinen hurmasi mummon ja muutaman muunkin sukulaisen, riehui ja kieppui pienenä väkkäränä tuulisella merenrannalla isosiskon ja sen kuluisan frisbeen perässä, imuroi välipalakseen kunnioitettavan annoksen nappuloita lattioilta ja sammahti lopulta allekirjoittaneen syliin lämpimän villapuseron (siis ei vatsanahan, toim.huom.!) poimuihin.
Sinna nauttii leikistä, minä maisemista, molemmat elämästä.
Pieni touhottaja on pärjännyt kerrassaan mainiosti sekä reissussa että täällä kotona. Olemme kaikki kovin iloisia siitä, että laumamme tuore hännänhuippu on reipas, nokkela ja sopeutuvainen tyyppi, joka ei jää itseriittoisen tiikerityttömme jalkoihin. Esteristä ja Sinnasta sukeutunee melkoinen nelijalkaisparivaljakko; vauhtia riittää sen verran jo nyt...
torstai 22. heinäkuuta 2010
Pikkutiikerin pikkusisko
Ikioman makuuhuoneen suuressa sängyssä on meneillään melkoinen show. Sinna leikkii valkosipulinkynnellä, viskelee kynttä suussaan ja piehtaroi ihanan aarteen päällä silmät muljahdellen ja häntä iloisesti vispaten. Huiskivaa häntää jahtaa pieni, toffeenvärinen häntäkärpänen, ja makuuhuoneessa kaikuu aika ajoin riehuisaksi yltyvä vinkuna ja haukunkimitys. Tämä ärsyttävä, alati perässä viipottava pieni vintiö on Ester, pikkutiikerin uunituore pikkusisko, joka muuten on riittävän röyhkeä tarttuakseen hetkeen ja hetkeksi vaille valvontaa jääneeseen valkosipulinkynteen.
Mutta kelataanpa ajassa taaksepäin, niinkin kauas kuin ... Tätä tarinaa ei vain voi aloittaa, paitsi alusta. Alusta asti olemme olleet sitä mieltä, että sosiaalinen ja täpäkkä Sinna tarvitsee itselleen ystävän, Simparin Ystävän, siis toisen whippetin. Haavetta on hellitty hiljakseen, välillä jopa jarrupainotteisesti, jotta tiikerineiti saisi kasvaa kaikessa rauhassa ja keskittyä vieheen perässä pinkomiseen, mikä on paitsi Sinnalle, myös meille huoltojoukoille uusi ja jännittävä harrastus. Eikä niitä sopivia pentujakaan ihan joka oksalla kasva; meidän kaikkien kolmen sydämet on vienyt rata, joten myös uuden laumanjäsenen pitäisi kuulostella moottorin kutsua intoisin mielin.
Sopiva pentusuunnitelma löytyi sitten kuitenkin, ja keskustelut kasvattajien kanssa päätyivät siihen, että nimemme merkittiin muistiin, jonoon pentulistan hännille. Tyttöjen sarakkeeseen, totta kai. Voi sitä jännitystä, kun odoteltiin ensin mammakoiran kiimaa, sitten astutusreissua ja lopulta tiineeksi ultraamisen jälkeen pikkuisten syntymää. Ja voi sitä pettymystä, kun tyttöjä syntyikin vain kaksi. Meille jonon perää pitäville se oli kova pala purtavaksi.
Mutta joskus käy niin, että asiat loksahtelevat ja toiveet toteutuvat. Viikkoa myöhemmin kasvattaja soitti ja kertoi, että jonotuslista on otettu mietintään vielä kerran, koska maailmalle lähtevän tyttösen toivotaan pääsevän mahdollisimman harrastavaan kotiin – vieläkö meitä mahtaisi kiinnostaa? Erään helsinkiläisen toimistotalon neljännen kerroksen kokoushuoneen ikkunalaudalla seisova tuleva koiranomistaja kuunteli puhetta linjan toisesta päästä sydän kumahdellen. Että kiinnostaako? Ei voi vastata, jos ei löydä sanoja.
Pentujen syntymän odottamisen aiheuttama jännitys ei ollut mitään verrattuna puhelua seuranneiden viikkojen hämminkiin ja kihinään. Pentuja on kaksi ja toinen niistä tulee meille, mutta kumpi? Millainen tuo tuleva perheenjäsenemme oikeastaan on? Mitä Sinna on siitä mieltä? Loppuuko putkiremontti luvattuna päivänä? Ja pohjalla: onko se nyt varmasti meidän?
Tuttavat varoittelivat Sinnan mahdollisesta mustasukkaisuudesta, ja totta kai tiesimme, että mamman silmäterä hellantelttu joutuu lujille, kun uusi koira asettuu taloksi. Niinpä Sinna onkin tuottanut lähinnä positiivisia yllätyksiä: pentunen on ollut luonamme vasta neljä päivää, mutta Sinna suhtautuu uuteen tulokkaaseen aika ajoin jopa hyväksyvästi. Odotamme jännityksellä, miten asiat kehittyvät...
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Sijoituskisat Kartanolla 3.7.2010
Sinna juoksi sijoituslähdössä matkan 280m aikaan 18,77s! Eli oman ennätyksensä ja samoin tein tämän kesän kymppilistan sijalle 8. Hieno tyttö!
Sinnalla siis toinen käyttövalioaika ja ensimmäinen pysti plakkarissa! Nyt ei kun umpiovellista vitriiniä hankkimaan... :D
Sinnalla siis toinen käyttövalioaika ja ensimmäinen pysti plakkarissa! Nyt ei kun umpiovellista vitriiniä hankkimaan... :D
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Kisakuulumisia
Alkukesä on meillä mennyt töitä tehdessä ja viikonloppuisin ympäri Etelä-Suomea Sinnan kisoissa juostessa. :) Tänään oli vuorossa sijoituskisat Hyvinkäällä. Sinnan lähtö oli siirretty kisan viimeiseksi ja päivä menikin mukavasti veljien ja tuttujen juoksuja seuratessa. Mukana olivat NN-Napoleon ja NN-Talisman, joilla molemmilla meni oikein mukavasti. Napo tuli 480m matkalla maaliin sijoituksella 6./6., juosten kuitenkin käyttövalioajan 32:75. Tappi otti tyylilleen uskollisesti rauhalliset lähdöt ja vahvat juoksut. 280m matkalla ajaksi 18:60, niin ikään käyttövalioaika. 350m matkan tulos jäi minulta kuulematta, sillä Sinnan lähtö oli seuraavana ja piti käydä hätyyttelemässä treenaria ja juoksemassa koppaa autosta...
Sinna oli pyörinyt kuulemma kopissa ympyrää, alkukaudesta niin hyvin mielessä ollut koppikäyttäytyminen on jostain syystä lähtenyt huonompaan suuntaan. Pari kertaa tyttö on kopituksessa meinannut oikaista suoraan radalle käymättä lähtöruudun kautta. Mutta eihän sellainen käy. Sen sijaan lähtönopeus on parantunut koko ajan, ihan kuin jotain olisi pienen koiran aivoissa naksahtanut paikoilleen. Mahtava homma. :) Ai niin, se juoksu.
Lähdössä oli viisi koiraa, joista kaikki saivat suunnilleen yhtä hyvän lähdön. Sinnan ulkokoppi vissiin hieman hidasti menoa ja tyttö jäi porukan hännille, eikä pystynyt koko 350m matkalla ohituksiin, vaikkei porukasta jäänytkään. Maaliin tyttö tuli siis viidentenä, ajalla 24:41.
Lähdön voitti Oochigea's Icepower hienolla ajalla 23:10 ja toiseksi tuli Sinnan leikkikaveri Sökövintin CD-Espresso aka Myy ajalla 24:00. Hyvä Mymmi! :) Kolmas MaXwin Frida 24:41 ja neljäs Sökövintin JX-Benito 24:32.
Yritetään tästä lähtien laittaa Sinnan tulokset aina kisan jälkeen blogiin näytille, mutta toistaiseksi mitään huikeita voittoja ei plakkariin ole tullut. Ehkä siitä syystä tämä laiska raportointi.. ;) Mainittakoon kuitenkin, että viime viikonlopun Tähtisprintteri-kisassa Sinna juoksi ensimmäisen käyttövalioaikansa 19:35 (280m matkalla)! Jee! :) Raskaalla radalla vesisateessa, joten handlerit olivat syystäkin tyytyväisiä. Eikä riemua lainkaan vähentänyt velipoika Remun voitto urosten sarjassa päivän nopeimmilla ajoilla.
Nyt tulee parin viikon tauko näihin hommiin ja lähdemme jännittävälle juhannusreissulle. Siitä lisää myöhemmin. :)
Sinna oli pyörinyt kuulemma kopissa ympyrää, alkukaudesta niin hyvin mielessä ollut koppikäyttäytyminen on jostain syystä lähtenyt huonompaan suuntaan. Pari kertaa tyttö on kopituksessa meinannut oikaista suoraan radalle käymättä lähtöruudun kautta. Mutta eihän sellainen käy. Sen sijaan lähtönopeus on parantunut koko ajan, ihan kuin jotain olisi pienen koiran aivoissa naksahtanut paikoilleen. Mahtava homma. :) Ai niin, se juoksu.
Lähdössä oli viisi koiraa, joista kaikki saivat suunnilleen yhtä hyvän lähdön. Sinnan ulkokoppi vissiin hieman hidasti menoa ja tyttö jäi porukan hännille, eikä pystynyt koko 350m matkalla ohituksiin, vaikkei porukasta jäänytkään. Maaliin tyttö tuli siis viidentenä, ajalla 24:41.
Lähdön voitti Oochigea's Icepower hienolla ajalla 23:10 ja toiseksi tuli Sinnan leikkikaveri Sökövintin CD-Espresso aka Myy ajalla 24:00. Hyvä Mymmi! :) Kolmas MaXwin Frida 24:41 ja neljäs Sökövintin JX-Benito 24:32.
Yritetään tästä lähtien laittaa Sinnan tulokset aina kisan jälkeen blogiin näytille, mutta toistaiseksi mitään huikeita voittoja ei plakkariin ole tullut. Ehkä siitä syystä tämä laiska raportointi.. ;) Mainittakoon kuitenkin, että viime viikonlopun Tähtisprintteri-kisassa Sinna juoksi ensimmäisen käyttövalioaikansa 19:35 (280m matkalla)! Jee! :) Raskaalla radalla vesisateessa, joten handlerit olivat syystäkin tyytyväisiä. Eikä riemua lainkaan vähentänyt velipoika Remun voitto urosten sarjassa päivän nopeimmilla ajoilla.
Nyt tulee parin viikon tauko näihin hommiin ja lähdemme jännittävälle juhannusreissulle. Siitä lisää myöhemmin. :)
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Pyhäpäivän arkionnea
Kävimme tänään Haltialan pelloilla ja metsissä nuuskimassa kesäilmaa, kipittämässä karkuun muurahaisten valtateiltä, pinkomassa edestakaisin ja riemuitsemassa täydellisestä vapaapäivästä.
Kyllä tämä koira(n)elämä on ihanaa :) ja omistajisto on aivan mahdottoman ylpeä, kun Pikkutiikeri tottelee luokse-käskyjä, ohittaa vastaantulijat nätisti vapaana ja juoksee sydämensä kyllyydestä toisen luota toisen luo vailla huolenhäivää.
Nyt tyyppi vetää autuaana lonkkaa sohvalla, mutta pyhäpäivään mahtuu vielä yksi lystikäs ohjelmanumero: pian kaivetaan esiin kynsisakset, hammasharja ja kananmakuinen hammastahna. Ole siivosti, sanoi äidinäitikin aina!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)