Pikkutiikeri on viralliselta nimeltään Kiiturin NN-Beisla. Hän on kotoisin Kiiturin kennelistä, Vihtijärveltä. Tyttö on rodultaan whippet ja vanhempansa ovat juoksulinjaisia, joten eiköhän mekin heti keväällä vieheen perään suunnisteta.
Koiran varsinainen odotus alkoi jo huhti-toukokuun vaihteessa, kun olin kuullut tulossa olevasta pentueesta ja otin yhteyttä kasvattaja Tarja Seppäseen. Tutustumiskäynnillä muutamaa päivää myöhemmin tapasin pentueen tulevan emän, Nupun, joka osoittautui hyvin valloittavaksi tapaukseksi. Varauksia pentueesta oli jo tuolloin iso pino, mutta ilmottauduin optimistisesti joukon jatkoksi.
Nuppu astutettiin juhannuksen tienoolla, mistä alkoikin jännittävämpi osuus, ensin kuukausi ultraan, jossa näkyikin viisi pientä whippetinalkua ja sitten vielä toinen kuukausi itse synnytykseen. Lauantaina 23.8.2oo8 Nuppu pyöräytti kokonaista kahdeksan pentua! Viisi poikaa ja kolme tyttöä ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että niin se vaan taitaa olla yksi tyttö meillekin muuttamassa. :)
Syyskuussa kävimme siskon kanssa katsomassa vajaan kolmen viikon ikäisiä pentuja ja heti piti tehdä maailman vaikein valinta kahden kämmenelle mahtuvan otuksen kesken. Beisla oli jo tuolloin tytöistä isoin, ehkä se seikka vetosi minuun eniten...(meille mitään hippiäisiä tule!)
Toisen kerran vierailimme pentulaatikolla äidin kanssa paria viikkoa myöhemmin. Pennut olivat kasvaneet huikeasti. Kasvattaja kertoi, että Beisla oli ensimmäisten joukossa tajunnut vieheen idean, ja että tyttö oli muutenkin varsin täpäkkä tapaus. Kylässä ollessamme Beisla kurnutti pienempiä sisaruksiaan mennen tullen (älkää antako viattoman ulkomuodon hämätä) ja sydämeni suli viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö tuli kutsumaan minua leikkiin.
Viimeiset pari viikkoa odotusta meni lemmikkikauppoja sekä kirppareita kierrellen; leluja ja tarpeellisia (sekä "hyvin tarpeellisia") tarvikkeita haalien ja viime hetken jännityksen puuttumista ihmetellen. Keskiviikkona 15.10. oli laskettu aika ja silloin alkoi itseäkin pelottaa että millainenhan tyyppi sieltä oikein on tulossa ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja apua apua, osaanko ollenkaan ja mitä sitten jos tuota ja tätä ja vielä jotain kolmatta.... Kuinka sitten pärjäsimmekään, siitä lisää seuraavassa osassa.
Vaikka näin tiivistäen voi odotusaika tuntua lyhyeltä, voin kertoa, että oikeasti se on ollut hyyyyvin pitkä. Omasta koirasta olen haaveillut jo vuosia, aktiivisesti noin kaksi vuotta ja whippettiin päädyttyäni hyvin aktiivisesti kohta vuoden verran. Keskiviikkona viimeisiä hätäostoksia (kyllä, tarvitsen ehdottomasti laatikon kuivamuonalle juuri nyt!) suorittaessa tuntui siltä, että kaikki on käynyt aivan liian äkkiä. Vaan niinhän se talvikin joka vuosi yllättää autoilijat. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti