Maalla on mukavaa

Lähdimme Sinnan kanssa mökin rauhaan viikonlopuksi. Suvi toimi apukuskina eli koiranruokkijana automatkan, josta ensimmäinen puolikas sujui äänekkään vastustuksen merkeissä. Loppumatka menikin sitten kiukuttelusta uupuneena ja pysähdys Lohjan keskustassa sai pään nousemaan vain vähän.


Perillä mökillä pelotti Sinnaa aivan hirveästi. Tyttö sai puseron päälleen ja puhelinnumerolla varustetun pannan kaulaansa ja sen jälkeen aivan vapaat jalat .. joten hän pakeni piiloon Suvin jalkoihin, natusti lehtiä ja tärisi julmetusti. Pienen kannustuksen jälkeen S päätti merkitä tilukset ja siirtyä sisätiloihin, jossa pelotti taas aika paljon. Mökki oli vieläkin melko viileä, joten paita sai jäädä päälle ja istahdimme takan lämpöön nukkumaan. Ilta meni pikkutiikerillä nukkumisen merkeissä ja meillä muilla rantasaunan löylyissä ehkä vuoden viimeistä kertaa.

Yön tyttö nukkui minun kainalossani ja herätti aamulla kinumalla ulos pissille. Koko viikonlopun saldo oli vain kaksi erehdyspissiä tuvan matolle - muuten kaikki tehtiin ulos, vaikka siellä olikin hirveän kylmä ja hieman pelottavaa. Jos olisi kaupungissakin yhtä helppoa juosta ulos, oppisi tyttö meiningin varmasti hyvin nopeasti. Täällä kun pitää laittaa panta ja remmi ja tarkistaa oliko avaimet ja pudottaa lakki ja solmia kengännauhat ja vielä juosta portaat alas ja naapurin pahan silmän ulottumattomiin...


Sunnuntai meni lauantaihin nähden riehakkaasti. Kaikki mahdolliset traumat ja pelot oli totisesti käsitelty ja Sinna saattoi keskittyä olennaiseen - siis riehumiseen. Ensimmäiset kunnon ärinät irroitti hyvin vaarrrrallinen imurin putki, joka työntyi esiin sängyn alta. Ja siis ihan varmasti liikkui, tai jotain.. ja sehän oli tapettava. Sinna haukkui, murisi, hyökkäili, raapi, puri, murisi ja haukkui letkua noin varttitunnin, jonka jälkeen se oli ilmeisesti todettava joko vaarattomaksi tai voitetuksi, en osaa päätellä kumpaa.

Sunnuntain kovin sana oli kuitenkin rappuset, joiden päältä näki paljon paremmin mitä ruokapöydässä oli tarjolla. Ja josseivat olisi mokomat menneet kieltämään, niin ihan ihan varmasti olisi myös pystynyt loikkaamaan metrin matkan suoraan keittopataan... Jostain syystä emme halunneet testata tätä käytännössä. Koska neiti päättäväisesti kiipesi raput kaikista esteviritelmistämme huolimatta kerta toisensa jälkeen ylös, päätimme näyttää myös miten niitä pääsee turvallisesti alas. Napujen avulla Sinna laskeutuikin portaat hyvin taitavasti ja varovasti yksi kerrallaan (juostakseen heti kohta takaisin ylös).


Jostain mielenhäiriöllisestä syystä en ottanut yhtään ulkoilukuvaa, joten joudutte tyytymään todistusaineistoon, joka kiistattomasti osoittaa, että ainakin märällä nurmella on tassuteltu ennen terassille kipuamista.


Viikonlopun jännitys taisi purkautua toden teolla vasta sunnuntai-iltana, kun päästiin takaisin kotiin. Tyyppi oli aivan hirveässä hepulissa ja juoksi kämppää ympäri sellaista vauhtia, että heikompia (mua) hirvitti.

Viikonlopun suru-uutinen oli Koi-kanaksi nimetyn kumikanan jalka-amputaatio. Koi-kanan jalka on ollut Sinnan lempijärsittävä ja se alkoi näkyä, joten päädyin amputoimaan jalan saksilla. Samalla ratkesi myös itseäni pitkään vaivannut, kaulassani riippuneen riipuksettoman ketjun ongelma. Saanko esitellä: Koi-kanankoipikoru.