Sinna oli myös uudesta, kepeämmästä laatasta tyytyväinen, ulkoilukin on helpottunut hieman (jostain syystä on kauhean vaikeaa juosta ulkona kolmella jalalla, raapien yhdellä pantaa...).Tiistain ja keskiviikon aikana Sinna on saanut monta uutta ystävää. Piipahtamassa ovat käyneet niin Juulia, Anna, Antti kuin Outsakin, joten vipinää on piisannut. Ensi viikolla vähän rauhottuu, vaikka mun työkeikka vähän rytmiä sekoittaakin. Onneksi asuu monta ihanaa koiravahtia ihan lähiseuduilla, niin tyttö ei joudu kovin montaa tuntia olemaan yksin kerrallaan. Toistaiseksi yksinolot ovat sujuneet vallan hyvin, yleensä kotoa on löytynyt nukkuva pieni koira, eikä mitään hajotettua. Pitää koputtaa puuta.
Anna ja Sinna.
Antti ja Sinna.Äiti oli tuunannut mun sohvaan suojapäälliset, jotka tänään kiskoin sohvatyynyjen päälle. Sohvat saivat siis uuden, sinisen sävyn ja vähän viimeistellymmän ulkoasun, kuin tähänastinen huolettomasti levitelty kangas. (No joo, ei ne ehkä vieläkään ihan suoraan Innosta ole..)
Tuunauspuuhista innostunut Sinna päätti antaa hänkin oman panoksensa sisustukseen:
(Äiti ihmetteli vielä pari kuukautta sitten, miksen ole hankkinut uutta mattoa olohuoneeseen.. :D No, äiti, syy on siinä, ettei hyvää mattoa kannata roskiin heittää! Otetaan siis 1 kpl koiranpentuja ja 1 kpl mattoja ja ongelma on pian ratkaistu!)
Edellisessä kuvassa näkyvä pikkusohva on pikkutiikerin suuri suosikki. Sohvan selkänojalla seisten näkee melko hyvin koko olkkariin ja siinä keikkuessa on hauska katsoa meikäläisen kauhistunutta ilmettä, kun hypähdän kädet ojossa ottamaan vastaan epävarmana horjuvaa pikkukoiraa...
Selkänojakeikkumista harrastettiin aiemmin päivällä noin 3 minuutin välein, joten päädyin siihen, että asialle täytyy tehdä jotain. Kasasin sohvan taakse tyynykasan ja rohkaisin tyttöä hyppäämään, kun se kerran oli turvallista. Hirveän vapinan saattelemana tyttö valuttautui selkänojalta tyynyille, jonka jälkeen houkuttelin tekemään saman uudestaan. Toisella kertaa selkänoja ei enää tuntunutkaan ihan niin mielenkiintoiselta paikalta... ja kolmannella kerralla tyttö päätti luovuttaa, katsoi minua alta kulmain ja totesi, ettei keikkuminen sittenkään ollut kovin mielenkiintoinen harrastus... ja siitä lähtien on sohvalta poistuttu suosiolla sitä lyhyempää reittiä pitkin.
En tiedä kuinka oikeaoppinen koirankoulutustapa tämä on, mutta ainakin tuntui tiikerille toimivan. Mitenhän saisi pikkuneidin vielä vakuutettua siitä, että hänen loikkaominaisuutensa eivät vielä ole tarpeeksi kehittyneet keittiönpöydälle hyppäämiseen..? Pitänee alkaa kartoittaa lähistön agilitymahdollisuuksia, josko pääsisi jonon hänniltä jo ehkä kahden vuoden iässä treeneihin asti.. Kyllä pääkaupunkiseudulla on sitten mukava asua!(ps. Tutustuimme tänään imuriin, joka pelotti aluksi ihan hirveästi ja sitten vähän vähemmän. Lopulta Sinna uskalsi ottaa napuja myös hurisevan imurin päältä. On se rohkea tyttö!)
1 kommentti:
Sohvanpäälliset on siis niiiiin hienot, ihan kuin olisin itse tehnyt =DDD
Mutta erityisesti leikkikoiran näköinen otus, joka kurkistelee pikkusohvan selkänojalla on hieno, sohvan paras kaunistus (kauhistus?) Kasvatusmenetelmä kuulostaa pätevältä, koska se toimii ja on johdonmukainen (kai?). Hauskaa ja aurinkoista hauvapäivää teille kummallekin. t. Sinnafani no1, jota ei sitten lyötykään. Kiitos Saara.
Lähetä kommentti